Ei sentään kyyneliä, vaikka tumppuihin hieman sattuukin, tai oikeammin kirveltää. Tätä rustatessa pitäisi taas olla jo vaakatasossa vetämässä lepoa lihaksiin, mutta jos nyt kuitenkin lyhykäiset välimuistiinpanot kuun vaihtumisen kunniaksi.
Kuten viimeksi kovin uhosin, sain laittaa tällä kertaa lisää painoja niin kyykkyyn, niskan takaa punnerruksiin kuin hauiskääntöihinkin. Viimeksi mainittujen osalla taisi tulla pieni väärin muistuminen treenikaverilta tai muu aivopieru, sillä tankohan on ilmeisesti vain kymmenkiloinen (hienoja nämä aloittelijan amatöörikämmit huomioineen, eikö?), eikä 15-kiloinen. Toisin sanoen, hauiskäännöt menivät aiemmin 30 kg:lla, ei 35:llä. Toimitus pahoittelee virhettä. Nyt kuitenkin pääsi vääntelemään 15 kg kummassakin päässä eli sillä määrällä mistä aiemmin oli puhettakin. Menihän se, irvistellen 3 x 10 sarjana. Ei tuntunut edes mahdottomalta määrältä vetää nuo kympit, vaikka enemmän ponnisteluita toki vaatikin. Sarjat kuitenkin tuntuivat koukistajissa mukavasti. Herkullista.
Kyykyssä kokeilin 80 kilolla ja yllättävän muikeasti sekin meni, kun ottaa huomioon, että viime viikolla painoja oli kympin verran vähemmän. Ei nyt mikään itsestäänselvyys nuo 4 x 10, mutta sen verran hyvin meni kuitenkin, että lisää täytyy koittaa ensi kerralla, kuten ohjelman ohjeissa pointtina olikin.
Raskaimmaksi osoittautui niskan takaa punnerrus, jota nyt siis tein 30 kg:lla. Ei mennyt 4 x 10 sarjat, ei. Melkein nauratti, sillä vain eka sarja oli täysi, sen jälkeen määrät menivät 9, 8 ja 7. Tällä kertaa myös ojentajissa tuntui, mikä on tietysti aina hieno homma. Eihän alussa mennyt edes tuo 4 x 10 25-kiloisella setillä, joten mitäpä tässä murehtimaan. Enemmän irvistelyä ja hikoilua, niin kyllä se siitä (nyökkäilee hän yksin vakaasti kehitykseensä uskoen).
Niin ja se veri kipuineen kätösiin tuli tietysti säkin hakkaamisesta. Pistin nimittäin viikonloppuna ostamani käsisiteet testiin ja muun treenin lopuksi nuijimaan nahkavastustajaa. Kyllä taas huomaa, vuosien tauon jälikeen, miten erilaiselta tuntuu paukuttaa säkkiä hanskojen sijaan siteillä. Ranteet ovat paremmin tuettu, mistä plussaa, mutta myös rystysiin kohdistuu aivan toisella tavalla vastusta. Niinpä treenin lopuksi vasemman käden sormet/rystyset auki kolmesta kohtaa ja oikeassa taisi olla parista kohtaa verta pinnassa. Otti siis kovemmin kuin uskoinkaan.
Ei mitään vakavaa kuitenkaan, tietystikään, ja tuokin aukeaminen johtunee osittain kovan pakkassään aiheuttamasta ihon kuivumisesta. Rasvaa kätösiin ja eiköhän sillä taas nämäkin pienet urheilunaarmut parane. Vielä kun tuo olkapää paranisi täysin, niin uskaltaisi penkissäkin koittaa isommilla painoilla. Tästä on hyvä jatkaa helmikuuta. Nyt lampaita laskemaan, mars.
Ξ February 3rd, 2009 | → 3 Comments | ∇ Elo |
Se siitä kekseliäästä ja sanavalmiista otsikosta. En edes yritä olla hauska, viitseliäs ja miettiä mitään mukanäppärää otsakkeeksi. Kirjoituksessa on tällä kertaa kirjaimellisesti siitä kyse, johon tuo otsikointi viittaakin eli viime vuoden tärkeimpien, kiinnostavimpien tai muuten vain mieleenpainuvimpien tapahtumien purkamisesta tekstinä. Siis toisin sanoen, mitä oikein viime vuonna allekirjoittaneelle tapahtui. Onkin tyystin toinen asia keitä sen lukeminen kiinnostaa, mutta meikäläinen pyrkii pyyhkimään näin pölyt hyllystä ja siirtämään katseen eteenpäin, toivon mukaan myös virheistä oppien.
Yritän koostaa ajatukseni lunttaamatta mistään muista tekemistäni merkinnöistä tai kirjoituksistani, jotta kyse olisi oikeamminkin muistelusta ja näin ollen näiden, tärkeiden ja muistamisen arvoisten asioiden mieleen palauttamisesta kuin suoranaisesta kronikoinnista. Tämä projekti on jo tammikuulta viivästynyt sen verran, että koko tekstin purkaminen koosteeksi tuntuu jossain mielessä jo suorastaan typerältä, mutta tavallaan kaikessa muisteluhenkisyydessään kuitenkin tarpeelliselta.
Viime vuosi oli kaikkiaan parempi kuin 2007, pyöritteli tai tarkasteli asiaa miten päin tahansa. Taisin potea oman kolmenkympinkriisini silloin, jos sellaista ikinä koin, sillä jotenkin tuo vuosi tuntui olevan enemmän tai vähemmän päin helvettiä mitä pidemmälle vuosi kulki. Mutta se siitä vuodesta ja katse aikaan 2008.
Varsinaisen vuodenvaihteen jälkeen tammikuussa ei tainnut tapahtua mitään erityistä tai jännittävää, ainakaan mitään ei jäänyt mieleen. Vuodentaitekin meni rauhallisissa merkeissä, itse asiassa hyvin samanhenkisissä kuin tämä kuukauden takainen vastaava: seurapelejä pelatessa ja hieman humaltuessa, mutta mitään ihmeempiä tapahtumatta.
Vasta helmikuussa tapahtui mitään mielenkiintoisempaa. Kiintoisimpiin tapahtumiin osui samalle viikonlopulle abi-risteily, jonne minut oli värvätty valvojaksi ilmaisella matkalla ruoan kera, sekä sen perään osuva Finnish Metal Expo -tapahtuma. Risteily sinänsä meni vaisummin ja niin sanotusti piparitta, toisin kuin olin toivonut, mutta FME:ssä korjaantui vaaka oikeaan asentoon. Kerrankin oli mahdollisuus valita naisseuransa useammasta hyvästä vaihtoehdosta ja lopulta kevyehkö sosialisointi-ilta päättyi naiskenteluun Omenahotellin porraskäytävässä tuolloin vielä tulevan ex-siippani kanssa. Katseitakin touhu keräsi, mikäs siinä, eihän tuo jokapäiväistä ole. Mieleenpainuva kokemus kuitenkin, josta seurasikin viikkoja myöhemmin suhteen alkaminen.
Vain viikkoa myhöhemmin sattui niin sanottu “irkkipano”, josta kirjoitinkin vajaat vuosi sitten. Alun kaksinnainti vaihtui illan syventyessä kimppakivalla hekumointiin ja rietasteluun. Muistoksi jäivät ruokaöljyt liukasteena sekä vapaapainihenkinen “läpsystä vaihto” -meininki dp:n merkeissä. Ei ehkä ihan jokapojan hommaa, mutta sopi alkuvuoteen kuin pizza krapulapäivään.
Maaliskuu toi kevään lisäksi ihastumisen exääni, josta kehkeytyikin sitten elämäni kolmanneksi laskettava seurustelusuhde. Allekirjoittaneella sydän pamppaili, kun uusi sielunkumppani tuntui löytyneen aivan yllättäen ja yht’äkkiä sitä oltiinkin kaukosuhteessa ihastuttavan tyttösen kanssa. Edes kolmensadan kilometrin välimatka ei tuntunut paljolta, kun kaikki tuntui synkkaavan niin hyvin. Hyvin kaikki silloin menikin.
Kaikkiaan kevät meni mukavasti ja vuoden 2007 nihkeys, tunneköyhyys ja riipivä tunteettomuus lähes kaikkea kohtaan tuntui kauas taakse jääneeltä elämältä. Vaikkei mitään erityisen ihmeellistä sinänsä tuntunut tapahtuvan, elämä tuntui jotakuinkin täydelliseltä. Oli hyvä työpaikka, fyysisesti terve (henkisestä puolesta kun en niin menisi aina vannomaan), hyvin toimeentuleva, oli upea tyttöystävä, runsaasti hyviä ystäviä ja ylipäätään jotakuinkin kaikkea mitä elämältä nyt saattoi kaivata.
Tässä kohtaa olisi varmaan hyvä ollut kuolla, jos olisi halunnut noudattaa kappaleen A Fine Day to Die henkeä. Koska tässä vaiheessa kaikki valistuneet lukijat laittavat biisin soimaan – vaikkei se toki rujolla black metal -ilmaisullaan kaikille sovikaan – on myös oiva hetki lopettaa kirjoitus tähän ja jatkaa vuoden summausta seuraavassa postissa. Näihin tunnelmiin.