Ξ February 27th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Liekö olo otsikon mukainen vai onko kyse vain henkisestä ja fyysisestä ylösnousemuksesta, mutta paluu lenssuisesta olosta normaaliin arkirytmiin on saanut olon hyväksi ja vireäksi, niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. Tuntuu, että vähän kaikenlaista on ehtinyt puuhastella, vaikka flunssaviikkoon nähden aikaa on tavallaan vähemmän. Takana ovat tällä viikolla jo parit salikerrat, lenkkiä ja treeniä, paikkoihin sattuu, mutta olo on erinomainen.
Vaikka edessä siintävät työpaikan yt-neuvottelut, kiitos kansainvälisen taantuman, ei moinen jaksa masentaa taikka lannistaa. Työpaikka saattaa lähteä alta, mutta ainahan minulla on jonkin sortin plan b, joten ei syytä huoleen. Olen harkinnut tietysti etukäteen jo mitä mahdollisuuksia minulla olisi työllistää itseni tai kouluttautua vaikka uuteen ammattiin, mutta aivan liian totisesti noita ei kehtaa vielä katsoa. Ei ennen kuin jonkinlainen selko siitä tulee saanko kengänkuvan persuksiini vai en. Maanantaina tietänen enemmän kehityskeskustelun jälkeen.
Myönnän pitäväni sen verran paljon nykyisestä duunipaikastani, miksen myös työstäni, ettei minulla ole erityistä hinkua siitä päästä eroon. Ei se erikoinen palkkatasoltaan ole, mutta siinä on hyvät puolensa – kuten kiinnostava ala ja sen myötä hyvät puolensa – ja näin pienimenoinen mies pärjää sillä kyllä hyvin.
Keväinen fiilis johtuu myös muista syistä kuin vain tervehtymisestä. Taustalla on sellainen ihminen, joka on saanut minut piristymään tunnetasolla ja tunnenkin sillä saralla eläväni hieman rikkaampaa elämää. On vain hyvä, että meikäläisenkaltaisen nihilistin kyyninen maailmankuva välillä saa vähän aurinkoa, eikä vain ruoki itse itseään “who gives a fuck anyway?” -mentaliteetilla. Ehkä tässä on jälleen kerran eräänlainen hankmoodymaisuus ilmassa: koheltaa ja soheltaa voi huoletta ja päivästä toiseen hedonismin nimissä, mutta se tietynlainen romantiikankaipuu tai jonkin sortin toivo ja usko jostain pysyvämmästä vilkuttaa taivaanrannassa. Että elossa olisi se jokin punainen lanka, eikä kaikki olisi vain merkityksentöntä ja toisiinsa liittymätöntä “carpe diem” -höökimistä.
Edessä on nyt, suunnitelmien mukaan, mukava ja nautinnollinen viikonloppu ja sitä seuraa kenties odotetuin arkijakso pitkään aikaan. Puhun nyt vähintäänkin kuukausista. Saa nähdä mihin asentoon suupieli vääntyy ensi viikon aikana ja millaiseen muotoon alkaa tulevaisuus vääntymään, kun asiat edessä alkavat paremmin hahmottua.
Parit viime viikot ovat menneet lievästi flunssaisena, vailla juuri minkäänlaisia liikunnallisia aktiviteetteja (työmatkoja kun ei oikein sellaisiksi lasketa, vaikka pyörällä kuljenkin). Leffoja on tullut katsottua aiempaa enemmän, kuin myös pelattua, etenkin viikko sitten ilmestynyttä Grand Theft Auto IV:n The Lost and Damned -lisäosaa, jonka onkin osoittautunut emopelinsä lailla erittäin mainoksi pelikokonaisuudeksi.
Hauskaa on tullut pidettyä virtuaalirötöstelyn ja hyvän musiikin parissa, kyseinen pelilevy kun tarjoaa parasta pelimusaa mitä on ikinä tullut vastaan meikäläisen maun kannalta – pois lukien ehkä parit todella korkealaatuiset peli-soundtrackit.
Pelejäkin tärkeämpää meikäpojalle on kuitenkin ollut jo pidemmän aikaa liikunta, eihän se muuten ehkä priorisoisikaan pelien edelle, ja nyt parin viikon tuskastelun ja niiskuttamisen jälkeen pääsin taas treenaamisen makuun. Aivan täysillä ei raudan pumppaaminen vielä lähtenyt, joten kyseessä oli hieman kevyempi itsensä kurittaminen, mutta pääosin vanhoja lukuja noudatten.
Tärkeämpää kuin itse ruumiin nöyryyttäminen on tämän treenailun sivuvaikutus, eli pääkopan huolto. Kunnon liikuntasuoritus kun nostaa mielialaa, puhdistaa päätä henkisestä kuonasta ja tuo yleistä hyvänolon tunnetta. Olen kaivannut tällaista vapauttavaa purkautumista ja itsensä “kiusaamista” jo tovin, etenkin kun rytmiltään on tottunut paljon aktiivisempaan liikuntaan kuin pelkkään työmatkailuun.
Kuvittelen olleeni ehkä hieman vähemmän rento ja kokonaisvaltaisesti nuutuneempi näiden kahden viikon aikana. Vaikka ymmärränkin levon tarpeen ja kunnioitan kroppaani sen suhteen, en vain osaa enkä halua olla paikoillani pitkään. Pidemmän päälle passiivinen leffojen tuijottelu kuin interaktiivinen pelaaminenkin kaipaavat vastapainoa, enkä ole sitä itselleni suonut edes baarireissujen muodossa, pois lukien taannoisen Helsingin-reissuni.
Elän myös kiinnostavia aikoja tunne-, ihmissuhde- ja työrintamalla, joten tulen varmasti tarvitsemaan tätä kropan ravistelua ihan jo ajatusteni setvimiseen, hyvässä ja huonossa mielessä.
Maukkaan lauantain jälkeen oli jälleen aika palautumiselle ja valmistautumiselle kohti kotimatkaa. Pitkien yöunien jälkeen päätti luuri sopivasti ilmoittaa akun tyhjentymisestä, mikä sinänsä oli vain sopivaa jatkumoa sille, että parit sunnuntaille alustavasti sovitut tapaamiset tulivat kuin itsestään peruutetuiksi. Kahvia naamaan ja menoksi.
Jostain syystä koen aina pienimuotoista haikeutta Helsingistä lähtiessäni. Tätä on jatkunut jo toistakymmentä vuotta, eikä sille ilmeisesti loppua ole heti tulossa. En ole oikein varma liittyykö tuo siihen, että Helsingissä lähes aina olen mukavissa kinkereissä ja ystäviä tapaamassa, männävuosien romanssien värittämiin seikkailuihin vai jonkinlaiseen hämärään nostalgiantunteeseen, joka ei ole itselleni koskaan selväkielisesti selittynyt. Ehkä asia jää minulle ikuiseksi mysteeriksi, mutta jotain kaihomielistä kotimatkassa aina tuntuu olevan.
Roskaruoalla ravittuani matka junaan ja epämääräistä torkkumista koko matka, musiikin kera totta kai. Ilta kului kuin itsestään, kun kotiin saapuminen venähti ajateltua pidemmäksi. Mutta se mitä jäi taakse, tai muistoina päähän vailla digivalokuvia konkreettisempaa (mitä nyt muutamaa levyä, kalenteria ynnä muuta sellaista mukaan laskematta) oli kuitenkin paras viikonloppu kuukausiin, käytännössä varmaan sitten viime kesän. Kesän, joka koostui pääosin hyvistä festareista ja ulkomaanreissuista, sekä silloin vielä malillaan olleista ihmissuhdekuvioista.
Mutt se, mitä oli silloin, kuuluu sinne historian siiville. On aika katsoa eteenpäin, tulevaan, ja ihmetellä mitä elämä eteen nakkaa uusina kiinnostavina haasteina. Ainakin sen tiedän, että aion tehdä kaikkeni tehdäkseni tästä vuodesta vielä viime vuotta paremman ja tällä hetkellä minulla on myös avaimet siihen.
(Missasitko alun? Lue koko tarina klikkaamalla tästä.)
Disclaimer: Mitä tahansa tänne kirjoitankin, tiedostan mahdolliset seuraukset hyvin ja jotakuinkin täysissä järjen ja sielun voimin. Useimmiten mitään seurauksia ei ole tarvinnut miettiä, mutta sattuneesta syystä aivan näin yksinkertainen asia ei ole, ainakaan mikäli ei valikoi sanojaan tarkkaan ja varovaisesti. Enempää kuitenkaan mussuttamatta, sukelletaanpa viime lauantain muistelmiin.
Amerikkalaisia pannukakkuja ja kuppi cappuccinoa, kiitos.
Perjantaista selvittyämme oli aika herätä lauantaiselle peitsentaitokselle jostain päin Haagaa Helsingissä. Ystävällisesti yöpaikkaani emännöinyt ystäväni miehensä kanssa saattoi allekirjoittaneen matkaan ja tarjoten matkaseuraa aina seuraavaan etappiini asti. Lauantainen lounastus irc-tuttavuuden kanssa oli sovittu texmex-ravintolaan, jossa ravitsinkin itseäni rehvakkain ja mannermaisin ottein illan koitoksia varten. Kuka tietää, koska seuraavan kerran ruokaa edes saisi.
Jälkiruoan ja maukkaan maitokahvini viimeisteltyäni suuntasin ystävättäreni avustuksella kohti apteekkia noukkimaan paketillisen päänsäryn lievitettä. Loikkaus metroon ja takaisin kohti Ruoholahtea. Iltapäiväviideltä paikalla ja paikkaamaan lauantain missaukset: levylafkojen ja -kauppojen, festareiden, eri medioiden ja muiden vastaavien ständit ja tekemään tuttavallista kaverikierrosta.
Here we go again…
Kuinka ollakaan, olin ehkä vaivaiset viitisenkymmentä metriä edennyt, kun ensimmäisten tuttavien (sekä muutaman täysin tuntemattoman tapauksen) kanssa jäin suustani kiinni jauhamaan kesän tulevista festareista, murteista ja mistä lie. Viiden minuutin piipahduksesta taisi tulla kolmivarttinen, ja silloinkin sai kävelymopoon painaa väkisin kaasua. Ei sillä, että kiirettä olisi ollut, mutta joskus kai voisi sitä kelloakin tarkkailla.
Kierros eteni tiskiltä toiselle, aina tuttuihin naamoihin törmäten. Asiaa tuli jauhettua tietysti alan bisneksistä, levyistä, demoista, arvosteluista, haastatteluista sun muista jutunjuurista, mitkä nyt jollain tavalla tapahtuman ja esillepanijoiden luonteeseen liittyvät. Toki myös sen aiheen vierestä, sillä eihän kukaan jaksa pelkkää bisnes- ja työläppää jauhaa edes moisilla messuilla – niin paljon kuin se meitä kaikkia paikallakävijöitä toki yhdistikin.
Bändit eivät tälläkään kertaa olleet se syy paikalle tulemiseen, joten osastoille pyörimiselle oli pyhitetty kaikki aika. Kuinka ollakaan, olin hädin tuskin ehkä puoliväliin osastoja kompannut, kun jo parit viinahörpyt oltiin kielenkantoja löystymään tarjottu – aivan kuin niitä meikäläisen kohdalla edes tarvitsisi löysentää. Tai mistä sitä koskaan tietää kuinka ujona tapauksena joku tämänkin tallaajan joku näkee.
Carpe diem
Sitten tuli tehtyä se kohtalokkaan virheen ja toisaalta peukkuja nostattavan spontaaniuden rakkauden ristisiitos. Lupasin lähteä tupakkiseuralle olutbaarin kautta. Ei, enpä ollut humalassa, mutta luonnontuotteista se jazz-tupakka eli amerikan tupakki päätti tehdä meikäläisestä henkien kätkemän. Pieni happihyppely teki sinänsä oikein hyvää, eikä haitallisia vaikutuksia ollut luomutuotteen tupruttelussakin – olihan olo suorastaan lennokkaan rento ja hymyilyä edistävä. Baarin puolella olo vain parani ja virnistys leveni kuin pelimiehellä Jessica Alban takamusta juuri hiplanneena.
Tovi jos toinenkin turistuaan tuli tietysti uusintakierroksen aika. Ja mopohan se karkasi käsistä kuin juopuneen miehen kourista, vaikka yours truly olikin ehkä vain yhden oluen ja pari paukkua aiemmin maistellut. Kenties luomuhenkeä tuli imaistua pilvenhattarallinen liikaakin, sillä varsin nopeasti suu alkoi tuntumaan kuivalta kuin Saharaa nuolleella kamelilla. Jos vesipullo vielä tainnuttelikin tuota tuntemusta, niin sitten alkoivat pienet miehet päänupissa sekoilla.
Vain tovi myöhemmin hoipertelimme kaverini kanssa takaisin osastolle. Koordniaatiokykyni tuntui jalkojen suhteen vispaavan kuin krapulaisella pitkäksi venähtäneen yön jälkeen ja meikäpojan kroppa suorastaan vaati istumista ettei taju lähtisi. Tässä vaiheessa ei oikein tiennyt oliko olo hyvä, huono vai helvetillinen, mutta ainakin hippeily oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti. Pisteet kotiin siitä – kerta se näin voimakkaana ensimmäinen.
Olon hieman kohentuessa raahasin raajani tiskimme kautta vaatteet mukana ja itseni ulos istumaan pakkaseen ja miettimään mitä ihmettä tuli tehtyä tai että mitä tapahtuu seuraavaksi. Oksennanko? Kikatanko? Palellunko vai laskeudunko takaisin maan tasolle muiden kuolevaisten seuraan?
Hipiksi Helsingissä
Kovasti skarpaten laahustin takaisin sisälle ja istahdin ensimmäiselle löytämälleni penkille. Aivoloota yritti kovin keksiä ja ratkaista mitä elimistössä tapahtuu ja toisaalta koin suuren suurta läheisyyttä luontoon, kaikkeen olevaisuuteen ja vähän kaikkeen muuhunkin. Zen. Yht’äkkiä ymmärsin hippejä aivan toisella tavalla. Noita luonnonlapsia, jotka ottivat asiansa vähän turhankin rennosti. Hitto, ymmärrys laajenikin tajunnan myötä eikä toisinpäin.
Ymmärsin kuitenkin lähettää minut majoittavalle kaveripariskunnalle viestiä ja ilmoittaa arveluttavasta “kohtalostani” ja aiempaa suuremmasta ymmärryksestä, jotteivat ihmettelisi minun kadonneen. En tuntenut itseäni kävelykykyiseksi, mutta istuminen oli ah, niin mukavaa. Olo oli niin erilainen kuin humalassa: ymmärrys oli paljon paremmin tallella ja maailma tuntui selkeämmältä, mutta hallinnassa olisi ollut parantamisen varaa – tai siltä ainakin tuntui.
Tivailin pariskunnalta kommentteja ulkoisista havainnoista itsessäni, mutta ne olivatkin yllätyksekseni odotettua pienemmät. Oma olo tuntui lähinnä siltä, että leijun, tärisen, värisen ja liikun kuin elohopea. Mutta ei… kaikki tapahtui – tietysti – vain pääni sisällä. Olo oli epäluonnollisen hyvä, luonnoton, mutta kuitenkin toisaalta kovin paljon luonnollisempi kuin alkoholista koskaan. Myhäilin itsekseni ja samalla kuitenkin toivoin tämän “trippailun” loppumista. “Kiitos, hauskaa oli, mutta voisitteko jo mennä kotiinne?“, ajattelin.
Purilaisia ja punaviiniä
Lopulta saimme kuitenkin raahattua itsemme ulos messualueelta, bändit tietysti skipaten ja ajatukset baarireissustakin hyläten. Valitsimmekin nälkäisinä pikaruokapaikan – mikä tietysti meikäläisestä tuntui vain hyvältä idealta, sillä viinaksia baarissa ei tehnyt tippaakaan mieli, mutta ruokaa sitäkin enemmän.
Yösyömisen jälkeen kaikki olivat yksimielisiä unipaikkaan suuntaamisesta. Tällä kertaa ehdimme jopa bussiin, mikä oli suorastaan yllättävää siihen nähden millaiseksi olin jo etukäteen viikonlopun reissuni kaavaillut. Mikäpä siinä, tällaiset yllätyksethän ovat varsin mukavia, eikä kaiken pidäkään aina olla viimeisen päälle suunniteltua – ainakaan vapaalla.
Viinipullo korkkaantui maailmanparantamisjuttujen (vai olivatkohan ne sittenkin pari- ja ihmissuhdejuttuja?) äärellä ja kissat pitivät seuraa yöllisellä elämöinnillään. Tunti poikineen taisi siinäkin livahtaa ja lopulta olimme eksyneet jo pikkutuntien puolelle. Ei muuta kuin päätä tyynyyn ja nuppia selvittämään.
Valmiit…
Kuten hyvin lyhyessä ja reissua myös hieman summaavassa alustuksessani totesin, oli kirpeässä lopputalven pakkasissa tehty reissu pääkaupunkimme sydämeen mitä palkitsevin ja maittavin reissu. Käytännössä kahteen täyteen vuorokauteen oli ennalta aikataulutettu tukku tapaamisia ja näkemisiä, niin messutapahtuman puolella kuin muuallakin. Suurimmalta osalta suunnitelmat pitivätkin paikkaansa, muten kuten ennakoitua on, aivan kaikki ei naksahtanut kohdalleen. Mutta mitä pienistä, sanoi shamaani sienistä.
Perjantai-iltapäivä taittui alkuillaksi käytännössä junamatkan myötä parin siideritölkin ja mp3-soittimen seurassa, enempi vähempi matka tuttuun tapaan torkkuen. Saanen olla siitä tyytyväinen, että uni tulee ajoneuvoissa lähes aina, etenkin julkisissa sellaisissa, joissa täytyy olla jotain kehtomaista – sen verran mukavasti ne meikäläisen uneen lähes aina keinuttavat. Näinpä parin tunnin InterCity-junailu taittui kuin tuossa tuokissa Crowmooren voidellessa elimistöä tärkeän lisäenergian ja nestesisältönsä muodossa.
Asematunnellissa aina niin maittava pikaruoka-ateria naamariin ja kroppa kiitti tästä epäterveellisestä rasva-hiilihydraattipommista syvin kumarruksin ja yritti jotain vikistä verisuoniahdingosta sitten vanhempana ja muuta sellaista. Piipitys hukkui jonnekin myrskyisän aivotoiminnan alle, joka teki näköreseptoreiden avulla kovaa työtä kiireisistä, suorastaan muurahaismaisesti kulkevista pääkaupunkilaisista. Samaan aikaan viereisessä pöydässä ilmeisesti kaksi intialaista tuppasi pulputtamaan sen verran kovalla äänellä, että melkein sai ripaista pari pykälää mp3-soittimesta lisää ääntä, jotta edes kykeni keskittymään kuuloimista kaikuviin rokkikappaleisiin.
Syöminkien jälkeen reippaasti metroon ja nokka kohti Ruoholahtea. Luonnollisesti perille saavuttuani kävelin tietysti väärään suuntaan, mukamas muistikuviini luottaen kumpaan suuntaan olin edellisen kerran kävellyt. Pieni ulkoilu pakkassäässä tietysti tekee vain hyvää, joten mitä pienistä. Askel 180 astetta ja tuossatuokiossa olinkin jo itse juhlapaikassa.
Paikoillanne…
Kaapelitehdas on kuin luotu moisiin tapahtumiin, joten olon pystyi tuntemaan jollain tapaa kotoisaksi jo lastausalueelle saapuessaan. Heti sisälle päästyäni ilmestyi näkökenttään ensimmäiset tuttavuudet, joiden kanssa piti paiskata kättäpäivää ja jo sitä juomakulttuuriakin oltiin heti tarjoamassa viattomalle turkulaiselle. Vaatteet “oman puljun” tiskin taakse ja lisää kädenpuristuksia, morjestuksia ja jo löytyivät ensimmäiset levytkin taskuun kotiinviemistä varten. Miten niin tätä kaikkea muka osasi odottaa heti paikalle saapuessaan?
Kun kerran iloinen ja aina alati herrasmiesmäinen kollegani kerran välttämättä halusi tarjota mallasta ravitsemusalueen sisäpuolella, en luonnollisestikaan voinut olla epäkohtelias ja kieltäytyä moisesta tarjouksesta. Kuinka ollakaan, tuo juominkien pyhättö piti sisällään entistä enemmän tuttavuuksia, eikä aikaakaan, kun kätönen oli jo krampata puristeluista ja leuat löystyä morjesteluista ja tervehtimisistä.
Ja miten ollakaan, siinähän sitten päädyin vetämään köyhän miehen viihdytystä kavereille ja tutuille, niin että suu kuivui kuin beduiinin sandaali. Oluelle, tupakille, suu vaahdossa mielipiteiden vaihtelua, vessareissu ja sama rumba alusta uudestaan. Ja uudestaan. Kaikki tämä tietysti hyvässä mielessä, toverillisesti ja aivan kuin oltaisiin nähty toisiamme ensimmäistä kertaa vuosiin.
Ihmiset vaihtuivat, tuttavat lisääntyivät ja jutut eivät ottaneet loppuakseen. Vääjäämättömistä vääjäämättömin, aika, otti kuitekin tilanteen haltuunsa ja muistutti minua päätoimittajan muodossa. Osasto kuulemma sulkeutuu. “Mutta vastahan minä tänne tulin…” Vaatteet niskaan, vielä muutama turvallinen sananvaihtoa ja jo kutsui aika Helsingin yöhön. Viimeinen metrokin oli jo kuulemma mennyt. Terveyspartiomme päätti valita patikkareissun porvarillisen taksimatkan sijaan. Hyötyliikunnastahan on vain… hyötyä!
Hep!
Reipashenkisen kävelymatkan päätteeksi astelimme itse ravintolaan, joka myös jatkoklubina toimi illan kinkereille. Valitettavasti bänditarjonta oli sellaista ylijäämäkamaa, ettei ainakaan ketään meidän että paikalla olevien kavereidemme seurueesta tuntunut välittävän tuon taivaallista – jos ei nyt huumoripitoista dissailua lasketa – lavalla heiluvista esiintyjistä. Siis niistä kummastakaan kahdesta eri tapauksesta, jotka meitä ehtivät “viihdyttää” lyhyehkön oleskelumme ajan.
Mutta eihän bändejä sinne menty katsomaan, vaan näkemään kavereita ja paria uudempaakin puolituttua. Puoli-ilmaisten oluiden maistuessa tuli siinä turistua sananen jos toinenkin, niin bändeistä, kamppailulajeista, parisuhdeasioista ja niin edelleen. Överiksi vedetty äänentoisto toki yritti tehdä parhaansa torpedointiyrityksillään ja vesittää keskustelumme heti alkumetreillä, mutta sen verran epätasokasta oli soittolauteiden anti, että pöytäseuran keskustelut kiinnostivat kiljoonasti enemmän, vaikka se äänijänteiden kuritusta hieman vaatikin – ja tämän huomasi etenkin seuraavana aamuna flunssan sivuoireena.
Hienovaraista herutustakin sain osakseni, mikä tietysti on aina piristävää, mutta tällä kertaa roti pysyi tallessa, enkä lähtenyt mieron tielle seikkailemaan. Toki syvempi syy löytyy jo ensimmäisen osan taustavaikuttajanaispaholaisesta, joka ei harmikseni ollut läsnä. Toisenlaisessa tilanteessa hankmoodymäinen käytös olisi varmasti ottanut haltuunsa ja aamulla olisin saattanut herätä mistä lie osasta Helsinkiä… tai näin ainakin annoin itseni ymmärtää. Tässä pelissä ei taideta kuitenkaan antaa lisäpisteitä korkeasta moraalista, joten… oh well, kuten britti toteaisi.
Maalissa?
Liekö työväsymys painanut, mutta lopulta kolmihenkinen ryhmämme päätti liueta paikalta hyvissä ajoin ennen valomerkkiä muiden jäädessä vielä villisti bailaamaan ja juhlimaan, tai no, oluita ryystämään hyytävän hyvien bändien seuraan. En koe missanneeni mitään, joten päätös lähteä lepuuttamaan vanhoja luita lienee ollut hyvä. Olihan edessä kuitenkin lounastus jo aikaisin heti lauantai-iltapäivästä nettituttujen parissa.
Kaikkiaan perjantai-ilta Helsingissä tuntui kiireiseltä ja tapahtumarikkaalta, vaikkei mitään ihmeellistä oikeastaan edes tapahtunut. En liioin nähnyt bändejä itse Kaapelitehtaalla, en toisaalta tiskejä, ständejä ja kojuja messupuolella. Ensimmäisellä osalla ei ollut niin väliksikään – enhän alkujaankaan lähtenyt orkestereita sinne katsastamaan, vaan niitä tuttuja. Ja sitä myös sai mitä tilasi, hyvä niin. Kaiken muunhan ehtisi vielä lauantaina kuitenkin korjaamaan…
Älkää antako otsikon hämätä, vaikka teksti on lyhyt. Olen niin väsynyt ja poikki, ettei yksinkertaisesti juuri nyt kykene kirjoittamaan, tai edes valvomaan, tämän enempiä. Takana on vaan niin mainio reissu, ettei voi muuta kuin henkäistä mielihyvästä. Voimille otti, lompakkoa myöden, mutta olihan se sen arvoistakin.
Paljon tuli ihmisiä nähtyä, vanhoja kuin uusiakin tuttuja ja osaa vanhoistakin vasta nyt ensimmäistä kertaa. Aivan vähään aikaan en ole tainnut noin sekaisinkaan olla, ilman muistikatkoksia tai mitään krapulaa kuitenkaan (tähän palaan myöhemmin), ja nukuttuakin tuli kohtuullisen mukavat määrät.
Jos nyt jotain nurisemista on pakko keksiä, niin flunssaisen olon sijasta olisin voinut olla täysin terve ja olisihan tuota viikonloppua kauemminkin jaksanut katsoa. Olisin myös erään naisihmisen kovin mieluusti tuolla halunnut olevan, mutta ainahan ei voi ruletissa päävoittoa voittaa. Erinomainen reissu ihan näinkin ja kiitos siitä kuuluu ystävilleni ja kavereilleni. Palaan astialle paremmin voimin väsymyksen ensin selätettyäni.
Moni tuntee sanonnan, tai pikemminkin käsitteen “less is more“, vähemmän on enemmän. Monessa tapauksessa tuo pitääkin paikkaansa, mutta jostain syystä meikäläisen ajankäytössä tuntuu käyneen tällä viikolla juuri toisin päin. Niin kiiresyistä kuin normaalia flunssaisemman olonkin takia olen pitänyt taukoa kaikesta kuntoilusta tällä viikolla, joten aikaa pitäisi olla teoriassa käytössä normaalia enemmän. Teoria ei ole kuitenkaan kohdannut käytäntöä, vaan minuutit tuntuvat lähinnä valuneen sormien välistä ja tunnen saaneeni aikaiseksi paljon vähemmän, etenkin suhteellisesti normaaliin viikkoon nähden.
Olen katsonut elokuvia ja tv-sarjojan normaalia vähemmän, tai en ainakaan yhtään enempää, en mielestäni ole pelannut sen enempää kuin normaalistikaan (joskin sunnuntai-tiistai jo selittyy osittain tuolla taannoisella tietokoneongelmalla) ja kirjoittaminenkin on lähtenyt näpeistä jotenkin nihkeästi ja vaivalloisesti. Mikä pahinta, en oikeastaan tiedä mihin se kaikki aika on mennyt.
Myönnetään, olen luultavasti sosalisoinut virtuaalikerhoissa enemmän, tarkemmin ottaen chattinyt IRC:n, Facebookin ja MSN:n välityksellä poikkeuksellisen paljon. On tullut sovittua menoja ja kohtaamisia tulevan viikonlopun osalta (FME Helsingissä) sekä turistua niitä näitä eri ihmisten kanssa muodossa jos toisessa. Osa puuhastelusta kului tietysti tietokoneen kanssa pakerteluun eli askarteluun, joka ei ollut mitenkään ajoitettu normaaliin aikatauluun. Kun sellainen iskee salakavalasti suunnitelmiin, on vain pakko sopeutua tuohon aikavarkaaseen ja unohtaa muut pläänit sen tieltä.
Vaikka tunnetasolla olenkin pirteä ja energinen, suorastaan kevätmäisellä pirteydellä ladattu, on fyysinen ja jossain määrin henkinenkin tankki puolityhjänä. Virtaa ei oikein riitä kuten normaalisti ja ehkä sekin on osasyynä velttouteen ja vetelyyteen. On pitänyt kirjoittaa sitä sun tätä, arvosteluita ja blogia, mutta mopo ei tunnu lähtevän käyntiin täysivetoisesti. Nytkin hakkaan merkityksettömiä sanoja peräjälkeen tekosyyn lailla, vaikka pitäisi olla ajelemassa naamasta rosvoparta-lookkia pois ja pistämässä niitä vähäisiä kamoja matkakuntoon, sekä hijalleen siirtämässä ruhoaan peiton alle.
Ehkä viikonloppu toisaalla tekee hyvää päänupille ja kavereiden, tuttujen ja muiden näkeminen ainakin pumppaa hieman toisenlaista sosiaalista bensaa suoniin, ettei aina tarvitse tyytyä samojen naamojen näkemiseen turhankin tutuissa ympyröissä. Palaamme asiaan paremmilla pastilleilla.
Kävipä pitkästä aikaa allekirjoittaneelle sillä tavalla, että pala nykytietotekniikan roipetta, tarkemmin sanoen pöytätietokoneeni näytönohjain sattui irtisanomaan sopimuksensa ja tarjoamaan tilalle mustia näyttöruutuja. Uudelleenkäynnistyskään ei vähemmän yllättäen antanut muuta vastausta kuin kolme emolevyltä tulevaa piippausta. Helvetin hienoa.
Vaikka en olekaan moneen vuoteen enää koneita jaksanut itse kasata, vaan olen jättänyt sen suosiolla alan ammattilaisille jo ihan puhtaista mukavuussyistä, ei ollut vaikea päätellä, että juuri itse näytönohjain olisi koneesta hajonnut – vaikka toki teoriassa vika olisi voinut olla virtalähteessä tai emolevyssäkin. Koska sunnuntai-iltana olivat kaupat kiinni, ei auttanut jäädä muuta kuin odottamaan maanantaita.
Yöllä tietysti näin unia atk-ongelmista, meikäläisellä kun ei ole normaalisti livenä tapana stressata yhtään mistään. Aamupäivästä tutkimaan uusia näytönohjainmalleja ja palauttamaan vähän tietotasoaan ajan tasalle. Muutamaa tuntia myöhemmin, pienimuotoisen tutkimustyön jälkeen, puhelinsoittoa paikalliseen alan liikkeeseen (josta olin koneenikin puolisentoista vuotta aiemmin tilannut) ja tiedustelua näytönohjainten saatavuudesta. Uusi korttihan piti saada saman tien, eikä vasta sitten, kun vanha näytönohjain palautuisi takuuvaihdosta. Hommat seisovat, eikä pelikään kulje, jos konetta ei saa päälle. Raha olisi se pienin ongelma.
Maanantai. Töiden jälkeen hakemaan into piukassa uutta näyttökorttia, pyörällä peilijäällä liukastellen. 329 euroa, kiitos. Hintakin tosin näyttää sen jälkeen hieman pudonneen. Elämä on. Kotona uusi teknologian ihme kätöseen ja… mitä helvettiä! Eihän tämä uusi kortti sovikaan koneeseen… Tai tietysti se fyysisesti emolevyyn ja koneen koteloonkin sopi, mutta kappas, uusi näytönohjain vaatiikin “vain” vähintään 650 watin virtalähteen, siinä missä entiselle riitti normaalimpi 400 W:n poweri. Kiitos. Tämän kun olisi tiennyt korttia varatessa, olisin ehkä ottanut jonkin toisen kortin. Sen enempää myyjät, työkaverit kuin allekirjoittanut itsekään ei moista osannut arvata tai tiennyt mainita. Ei muuta kuin odottamaan seuraavaa päivää, sillä tässä kohtaa en ollut antamassa periksi korttiongelmalle ja palauttamassa sitä liikkeeseen tai vaihtamassa toiseen tapaukseen. Tämä oli ratkaistava ostamalla uusi virtalähde.
Tiistai. Maanantain netinselausrumba, joskin tällä kertaa vähän nopeampi sellainen. Puhelu liikkeeseen ja tiedusteluja saatavilla olevista powereista. Muistan myös kysyä onko mitään mahdollisia epästandardimaisuuksia itse virtalähteissä, koteloissa tai muissa asioissa, jotka pitäisi tietää ennen kuin varaan sen ja totean kotona ärräpäät lentäen, ettei se jostain syystä sovikaan. Ei kuulemma ole. ATX-kotelon virtalähteet ovat kaikki standardikokoa, -mallia ja mitä lie. Upeaa. Varaan 137 euron arvoisen virtalähteen, poimin sen töiden jälkeen ja ryhdyn asennuspuuhiin.
Vanhan virtalähteen korvaaminen uudella oli otaksuttua helpompaa. En ole tainnut ennen moista vaihtaakaan, sillä yleensä koteloissa on ollut virtalähde valmiina. Johdot irti, ruuvit auki ja poweri pois. Sitten uusi tilalle ja homma bueno. Uusi näytönohjaimeni olikin sen verran suuri, ja nimen omaan pitkä, mokkula, ettei sen sijoittaminen koppaan omalle PCI-E-korttipaikalleen ollut ihan niin yksinkertainen juttu kuin sen oletin olevan. Kiintolevy oli tiellä, joten ruuvit kiskoista irti ja sille etsimään uusi paikka. Onnekseni koneeni on vielä sen verran tyhjä “ylimärääräisestä” kamasta, ettei sijaintia ollut vaikea löytää. Sen jälkeen näytönohjain paikoilleen ja johdot kiinni. Jännityshetki oli edessä: mitä jos vika ei ollutkaan näytönohjaimessa, tai edes powerissa?
Johdot takapaneeliin kiinni ja virta päälle. Näyttöön syttyivät valot ja kone hurisi tuttuun malliinsa. Vau! Olin tasoittanut epätoivoisesta 0-2 tappiotilanteesta 2-2 -numeroihin ja antanut atk:lle takaisin samalla mitalla kuin se minulle (mitä nyt vajaat 500 euroa noiden uusien laitteiden ostaminen kustansi). Kaikki lähti kiltisti käyntiin, aivan kuten pitkin, joten edessä oli enää laiteajureiden asentaminen ja homman pitäisi olla valmista.
Vanhan kortin ajurit pois ja uuden kortin ajurt tilalle. Uudelleenkäynnistys ja siinä se. Kuvakin tulee kumpaankin monitoriini ja resoluutiot ynnä muut kohdalleen. Hienoa. Tämähän on valmista. Mutta mitä! Netti ei toimi. Yritän tutkia verkkojohdoista vikaa, käynnistää reititintäni ja tehdä parit kevätjuhlaliikkeet, mutta internet-yhteys ei ota toimiakseen. No jo on markkinat! Verkkokortin valoki palaa. Pakkohan sen on toimia – pakko!
Ai niin, ruudussahan se valitteli laitteen löytymistä. Eikö se muka liittynytkään näytönohjaimeen? Ei tietystikään, kun ajuritkin jo asennettuina. Olin ymmälläni. Sitten välähti. En ollutkaan poistanut vain vanhan nVidian näytönohjaimen ajureita, vaan myös emolevyni nVidia-ajurit. Ei ollut tullut mieleenikään, että siinähän oli saman valmistajan piirisarja, joka tietysti kontrolloisi muun muassa verkkokortin ajureita. Asennuslevyä kaivamaan ja emolevyn ajureita asentamaan. Data sisään ja uudelleenkäynnistys.
Vihdoin! Nettikin rupesi toimimaan kuin ennenkin ja kaikki lopulta kunnossa. Vai mitä tulisi seuraavaksi? Hajoaisiko jotain muuta? Puuttuisiko jokin johto paikoiltaan tai löisinkö vaikka pääni seinään? Ei sentään. Lopulta; parin päivän odottelun, muutaman sadan euron ja muutaman tunnin työn ja ähistelyn jälkeen kone taas toimi normaalisti, hiljaa tuulettimet kehräten ja uskollisesti mestariaan palvellen. Puuh. Helpottavaa.
Jos jotain, tämä oil jälleen kerran hyvä oppitunti, pitkästä aikaa, miten kehitys kehittyy ja teknologia harppoo omia askeleitaan eteepäin vääjäämättömästi kuin evoluutio konsanaan. Kun sitä lakkaa seuraamasta, putoaa väistämättä kärryiltä ja asioiden kertaaminen sekä uuden oppiminen on edessä. Vielä kun toivon mukaan saan vanhan näytönohjaimeni takuuvaihdosta takaisin, saatan saada jopa muutaman latin siitä myydessäni sen eteenpäin.
Pitkä tarina tylsästä aiheesta. Jos joku jaksoi jopa lukea loppuun asti, piste siitä. Toivottavasti tästä turinasta joku jopa hyötyi jotain. Ainakin työkaverini kiitteli minua infosta, ettei itse astu samaa kuoppaan ensi kerralla näytönohjainta vaihtaessaan.
Nyt on aika kuitenkin lopettaa monitorin tuijotus ja painua Troum/Yen Pox -kollaboraation dark ambientin myötä syvempiin lepotiloihin vällyjen väliin.
Istun pimeässä asunnossani, nahkaisella, kulahtaneella sohvallani, ilkosillaan puoliksi peiton alle hautautuneena, sylikoneeni edessäni. Troum huristelee ja suhisee dark ambientillaan taustalla ja turruttaa aivojani kohti alati lähestyvää väsymystä kohti. Olen jonkinlaisessa henkisessä zombimaisessa tilassa; pään sisäisesti uupunut, rasittunut, hieman ehkä tuskastunutkin.
Olen ärsyyntynyt teknologista vastoinkäymisistä pöytäkoneeni kanssa, jonka toisaalta olisi pitänyt vapauttaa minut sen äärellä istumisen ikeestä ja näin tehdä irtiotto pelaamiseen, mutta samalla myös kirjoitamiseen. Tuntuukin, että sen sijaan, että olisin saanut aikaiseksi kaikkea muuta, en ole saanut aikaiseksi mitään. Jouduin passamaan salitreenin epäsuorasti tuon atk-probleemani takia ja jotenkin loppuilta menikin sohvalla maatessa, vaivaisen yhden elokuvan katseltuani ja mitään muuta aikaiseksi saamatta.
En liioin jaksanut kirjoitaa läppärillä levyarviota, en toisaalta pelata edes pelikonsolilla tai katsoa edes toista elokuvaa, vaikka katseltavaa riittää. Jumituin käytännössä facebookin ja mesettelyn virtuaalisosiaaliseen maailmaan. Jiipaajee.
Toisaalta ahdistaa hieman 2007-henkinen olotilani. Mikään ei toisaalta samalla tavalla ahdista, mutta silti koen aiheuttaneeni mielipahaa väärille ihmisille. Eihän se minua henkilökohtaisesti rasita, mutta yritän kyetä edes jonkinlaiseen empatiaan pyrkimyksissäni kohti parempaa ihmisyyttä.
Väsyttää, nälättää, tympäisee. Suuntaan jääkapin kautta kohti sänkyä ja valmistaudun uuteen päivään. Ehkä huomenna olisi tämä kurssi yllättävistä pienvastoinkäymisistä takana ja olisin taas paria pientä asiaa viisaampi. Onneksi on vielä asioita, joista selviää liki puhtaasti pelkällä rahalla.
Ja niin kuin olin aikonut jatkaa viime vuoden muistelot -blogitekstiä sunnuntai-iltana, niin päätti pöytäkoneeni näytönohjain tehdä tenät ja räjäyttää itsensä ajasta ikuisuuteen.
Palaan asiaan, kun olen saanut tuon teknisen haittatekijän ohjattua takaisin sinne minne se kuuluukin ja ottanut atk-ongelmasta erävoiton. Siihen asti manaan nykyiset näytönohjaimet syvimpään helvettiin ja kiitän mukavia ihmisiä hyvästä seurasta, joskin virtuaalisesta sellaisesta. Saipa tämäkin miniläppäri sitä kautta vähän lisäarvoa itselleen.
Next Page »