Serpent's Lair

Kuukauden levy: Suicidal Tendencies – The Art of Rebellion

Ξ January 9th, 2009 | → 1 Comments | ∇ Musiikki |

Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi jotain vähemmän tajunnanvirtaista ja rauhoittua hieman muunlaisen asian parissa. Koska sivuan useassa postissani musiikkia linkeillä musiikkivideoihin tai kappaleisiin muuten vain, tuumin kirjoittavani eräänlaisen klassikkolevyarvion tännekin normaalien levyarvostelutouhujeni rinnalle. Ideana oli valita jokin sellainen levy, jolla on jotain merkitystä muutoinkin kuin hetken huumassa. Julkaisu, joka kenties puhuttelee sanoitusten tai aiheiden kautta, tai joka on viihtynyt soittimessa sen verran kauan vuosien varrella, että sillä voi rehellisesti sanoen olevan jotain merkitystä oman musikaalisen maun hahmottumiseen tai identiteettiin. Se alustuksesta.

Ensimmäiseksi levyksi valitsin vuonna 1992 julkaistun Suicidal Tendenciesin The Art of Rebellion -levytyksen, enkä vähiten siitä syystä, että olen linkittänyt tältä levyltä paritkin kappaleet blogiini jo aiemmin.

Itse löysin kyseisen tekeleen joskus 1993 tietämillä vielä opiskellessani, jolloin tapana oli ostella paikallisesta levykaupasta niin tuttuja kuin tuntemattomiakin artisteja teini-ikäisen innolla ja kaikenlaisen uuden musiikin ollessa paljon tuoreempi juttu. Edessä oli niin paljon tuntemattomia löydettäviä bändejä ja levyjä, että kaikki tuntui uudelta, raikkaalta ja koskemattomalta – kuten asia tavallaan tietysti olikin. Suicidal Tendencies oli jonkinlainen jäänne yläasteajoilta, josta se oli muistikuvieni mukaan jäänyt vain etäiseksi tuttavuudeksi.

Alkunsa bändi sai jo vuonna 1981 ja The Art of Rebellion edustaakin levynä selvästi bändin modernimpaa ja kehittyneempää tuotantoa. Siinä missä varhainen ST oli enemmänkin hardcoren ja punkin yhdistelmää, myös skatecoreksi kutsuttua tyylisuuntaa  (kiitos mm. bändin skeittailuteemojen), oli tämä “uudempi” ST enemmän thrash- ja speed metalia sekä perinteisempää (melodista) heviä sekoittava tapaus, josta löytyi runsaasti myös groovea ja aivan uudenlaista tarttuvuutta suorasukaisen turpiinvetomeuhkailun sijaan.

Speed metal -henkisesti The Art of Rebellion sisältääkin crossover-vaikutteita, eikä selkeästi niputtaudu puhtaasti vain yhteen tyylisuuntaan. Tästä löytyy hyviä osoituksia kappaleiden sovituksissa ja sävellyksissä, jotka toisaalta flirttailevat thrashin suuntaan, toisaalta taas varsin tunnelmalliseen ja jopa funkahtavaan tunnelmametallin. Lopputulos on jäljittelemätöntä laatua, jota ei ole onnistunut ylittämään tämän jälkeen edes bändi itse.

Keskitempoisesti ja kauttaaltaan tarttuvasti etenevä levytys rakentuu paitsi monipuolisiin sävellyksiin ja tarkkaan, yksityiskohtia pursuavaan soittoon, myös monipuoliseen lyyriseen ja laululliseen ilmaisuun, sekä suorastaan erinomaisiin soundeihin. Levyllä niin moni asia hipoo täydellisyyttä, ettei lopputulosta voi pitää muuna kuin järisyttävän hyvänä onnistumisena, miltei täyden kympin arvoisena teoksena.

Niin kitarat, rummut kuin myös koskettimet tekevät keskenään täydellistä yhteistyötä, eikä levyä voi liioin syyttää turhasta rönsyilystä eri suuntiin kuin toisaalta liian yksipuolisesta ilmaisustakaan. Päähuomion kuitenkin vie Mike Muirin monipuolinen laulutaiturointi ja verbaalinen ilmaisu, joka taipuu moneen suuntaan tarkkuuden lipsumatta. Mies osaa särmäisen äijälaulu kuin herkän, suorastaan poikamaisen ja puhtoisen fiilistelynkin. Kappaleissa liikutaan tunnelman ja sanoitusten mukaan, aivan kuten odottaa sopiikin.

Kliimaksin viimeistelee levyn lyyrinen tarjonta, joka puhuttelee allekirjoittanutta useammankin kappaleen osalta. Aihepiireissä käsitellään niin ahdistusta, yksinäisyyttä, ihmisten typeryyttä kuin tietyllä tavalla myöskin itsekunnioitusta, ja monia muitakin teemoja. Lyriikat eivät ole vain naiiveja uhoamisia ja valituksia elämästä ympäripyöreästi, vaan hienoja kielikuvia, vertauksia tai jopa suoraviivaisia “in your face” -tyylisiä elämäntotuuksia. Sanomattakin selvää, etteivät ne sovi jokaisen elämään tai puhuttele jokaista henkilökohtaisella tasolla, mutta meikäläisen kohdalla henkilökohtainen taso on saavutettu äärimmäisen hyvin ja sillä intensiteetillä, että levy sopii niin hyviin kuin huonompiinkin hetkiin, kuntopolulle, oluen nautiskeluun kuin yön yksinäisiin hetkiinkin.

Jos levy pitäisi näin monen vuoden jälkeen arvostella johonkin aviisiin, kuten vaikkapa Imperiumiin, antaisin levylle 9,5/10. Näin mahtavia kokonaisuuksia tulee vastaan vain harvoin ja meikäläiselle tekele onkin yksi parhaimmista ikinä.

Loppuun parit näytteet levyn kappaletarjonnasta kuunneltavaksi ja nautittavaksi:
Suicidal Tendencies – Nobody Hears
Suicidal Tendencies – Asleep at the Wheel
Suicidal Tendencies – Can\’t Stop

Kappalelista:
01. Can’t Stop
02. Accept My Sacrifice
03. Nobody Hears
04. Tap into the Power
05. Monopoly on Sorrow
06. We Call this Mutha Revenge
07. I Wasn’t Meant to Feel This / Asleep at the Wheel
08. Gotta Kill Captain Stupid
09. I’ll Hate You Better
10. Which Way to Free?
11. It’s Going Down
12. Where’s the Truth

Kokonaiskesto: 57:42

Sanat hukassa (tai kuinka hulluus vaani kulman takana)

Ξ January 9th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |

ADHD. Oloni on hyperaktiivinen, ylienerginen, superlatautunut. En tiedä edes mistä alottaisin. Tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa, mutta en yhtään tiedä mistä lähtisin purkamaan. Olen ollut vain niin sairaalloisen kiireinen, etten ole ehtinyt edes tänne kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin, mutta pääni on juuri nyt niin täynnä henkistä painetta ja hulluuden oireita, että kaikki muu tekeminen tekee tilaa ja väistää suosiolla. Maailma pysyy radallaan. Asiat ratkeavat itsestään, kuten aina lopulta.

Oloni on helvetin hyvä, mitä nyt vasen sääreni hieman jomottaa mukavasta yhteentörmäyksestä treenikaverin polven kanssa. Mutta tuo kipu on vain muistutus siitä, että elän ja voin hyvin. Elämä on muutenkin juuri “liian” hyvin juuri nyt. On kuin myrsky ennen tyyntä. Myrsky juomalasissa, joku sanoisi. Vai onko tämä kaikki hyvä sittenkään mitään myrskyä? Onko sittenkin tyyntä myrskyn edellä? Mutta mikä tässä myrskyäisi? Voisiko kaikki hajota yht’äkkisesti ja maailma räjähtää kappaleiksi. Oikeastaan odotan sitä. On kuin aivastuttaisi, mutta aivastus ei tahdo tulla. Pään sisällä kutittaa. Ja nyt huomaan jo siteeraavani vapaasti Mike Muiria. Nauran pääni sisällä kuin skitsofreeninen.

Olen manipuloinut todellisuuden siihen tilaan, että olen win-win-tilanteessa. En voi hävitä, tai tietysti voin, mutta voitan siitä huolimatta kävi miten kävi. Jos ei pikkuvikoja, kuten hetkellistä olkapäävammaani, lasketa, ovat asiat todellakin niin hyvin mallillaan, että tilanne huvittaa ja pohdituttaa yhtä aikaa. Ei, en löytänyt vielä elämäni naista, enkä voittanut lotossa tai rakastellut Jessica Alban kanssa, mutta minun hämähäkkivaistoni kertoo, että tässä tilanteessa en voi hävitä. Kun kaiken lisäksi vielä jollain luonnonvastaisella tavalla rakastan kiirettä, niin työkin tuntuu mukavalta. Sen lisäksi olen ollut vapaa-ajallani viime päivät niin kiireinen, että herkempi mies murtuisi. Minä nautin, vaikka en ehdikään kaikkea mukavaa tehdä.

Jos en tietäisi paremmin ja lukisin itse tekstiäni, luulisin varmasti kirjoittajan olevan huumeissa. Tekisi mieleni sanoa, kunpa olisinkin, mutta toisaalta mihin minä niitä tarvitsen, kun todellisuus menee ilman sitä pako-osuuttakin lujaa. Vai onko tämä juuri sitä eskapismia? Mitä jos vaan viilaankin itseäni silmään ja kuvittelen kaiken olevan hyvin ja oikeasti olenkin murtumispisteessä? Niin varmaan.

Havahduin tänään myös siihen, että yleensä kirjoitan vain negatiivisista asioista blogiini, mikä on ristiriitaista sen kanssa millainen ihminen olen normaalisti, teinpä miltei mitä tahansa. Olen optimisti, vihaan emottamista ja pidän muutenkin pessimismiä, että sen muita negatiivisia lieveilmiöitä ärsyttävänä, täysin turhana piirteenä. Mutta ymmärrys kielteisten asioiden kirjoittamiseen johtuu tietysti siitä, ettei positiivisia asioita edes tarvitse käsitellä. Niissä ei ole mitään ylipääsemistä ja niistä ei tarvitse vuodattaa. Ja kuka haluaisi oikeasti lukea ylipositiivisten asioiden hehkuttelua päivä toisensa jälkeen? Valituksiin sen sijaan jokainen osaa samaistua, joskus jopa kokea sympatiaa toisen puolesta.

Kirjoitusvimmani on nousussa, mutta kello huutaa yhtä ja allekirjoittaneen pitäisi olla sängyssä työpäivää varten. Mutta on niin paljon sanottavaa. Antakaa lisää tunteja vuorokauteen. Hulluuteni on tyrehdytettävä. Taidan palata asiaan myöhemmin. Tajunnanvirta goes off.