Kuten jo edellisessä tekstissäni hehkutin, oli tämän lauantain aamupäivä varsin muikea harjoituksiltaan ja sen tuomien fiilisten puolesta. Rentouttava sauna ja suihku päälle, ja ei kun ostoksille. Ostokset olivatkin tällä kertaa varsin urheilu- ja kuntoilukeskeisiä. Käteen jäi Suunnon sykemittari, Niken ulkolenkkarit, Fairtexin käsisiteet sekä Umbron treenihousut. Kykenin pitkästä aikaa samaistumaan naisiin shoppailun ja tuhlailun hienoudesta, sillä materialismi ei sinänsä erityisesti nautintoa tuo, mutta jotain palkitsevaa tuossa tuhlailussa kuitenkin oli. Ehkä juuri siksi, että sain vihdoinkin aikaiseksi tehtyä tarvittavat hankinnat, jotka ovat enemmän tai vähemmän pyörineet päässäni kuukausitolkulla. 250 euroa köyhtyneenä saavuin kotiin ja safkat ja herkut sunnuntain Super Bowlia varten tuli samalla erää hankittua. Tortilloja – nam!
Kun positiivisella sävyllä huuhaata kerran kirjoitetaan, jatketaan samalla linjalla vauhtiin päästyäni. Keskiviikkoisella salireissulla venytellessäni näin jotain sisäiset maailmankirjani uusiksi pistävää: maailman täydellisimmän naisen persauksen mitä on ikinä silmieni eteen tarjottu. Myönnän katsoneeni aimo annoksen pornoa muun audiovisuaalisen viihteen lisäksi, mutta koskaan en muista – ainakaan oikeassa elämässä – nähneeni missään niin täydellistä takamusta kuin tuo crosstrainerilla tai millä lie itseään kiusannut kuntoileva nuori nainen.
Muoto oli niin täydellinen, että se tuntui lähes epäluonnolliselta, ja koko edusti samaa linjaa. Kyseinen pylly ei ollut liian lihaksikas, ei liioin liian hyllyvä, vaan juuri optimaalinen kaikilta ominaisuuksiltaan. Yritin siinä venytellä ja saada huomioni muualle, mutta peppusen vetovoima oli silmilleni suorastaan magneettinen. Lähes järkytyin siitä tiedosta, että nyt viimeistään minun skaalani yhdestä kymmeneen joutuisi sopeutumaan tuohon vasta näkemääni istumalihasjärjestelmään sillä tavalla, ettei sitä tarvitse absurdisti kuvailla numeroin “11/10″.
Mainitsessani kyseisen pepun online-tutuilleni minulta tietysti tivattiin kuvaa nettihenkisesti “pics or gtfo“. Luonnollisestikaan minulla ei ole kameraa salilla mukanani, enkä tietysti siinä olisi mitään viitsinyt ruvetakaan kuvaamaan, vaikka harkitsin toki puolivakavissani meneväni kyseisen naisihmisen luo vain kertomaan “uutisen” hänen peppunsa täydellisyydestä. Miten tällaista sattuukin juuri minun kotikaupungissani ja salillani?
Tammikuu on pulkassa ja liikuttu on ahkerasti, niin kuntosalin, treenisalin kuin lenkkipolunkin puolella. Kultainen kuusikko on tuntunut hyvältä treenata ja edistystäkin tuntuu tapahtuneen. Olkapääkivut ovat alkaneet vähentyä ja kaikin puolin liikkuminen tuntunut kaikin puolin mukavalta. Takana on taas tällä viikolla kuuden päivän liikkumiset ja ounastelen jo tässä vaiheessa, että huominen päivä omistetaan palautumiselle, sekä tietysti itse Super Bowlille herkkuineen ja valvomisineen.
Eilinen lenkkipäivä korvattiin neljän äijämme porukalla urheiluhallilla, jossa allekirjoittanut itse omisti suunnitelmanmukaisesti aikansa aerobiselle liikunnalle. Toiset tekivät perusharjoituksia ynnä muuta, mutta itse keskityin kuntopyörällä polkemiseen ja tein ensituttavuutta crosstrainerin kanssa. Täytyy kyllä myöntää, että tutustuminen oli vain positiivista. Polkemiseen nähden x-training tuntui mukavalla tavalla raskaammalta ja ylipäätään mielekkäämmältä. Liekö tunti poikineen mennyt kummankin laitteen kanssa sompailuun yhteensä, mutta etenkin jalkoihin jäi touhusta hyvä fiilis.
Syystä tai toisesta reiteni eivät kuitenkaan olleet tänään yhtään tukossa eilisestä, toisin kuin pelkäsin. Päin vastoin, tänään tuntui olevan normaalia energisempi päivä ja kyykkykin sujui hyvin, jopa normaalia paremmin sillä seurauksella, että uskalsin koittaa hienoisela painonlisäyksellä sitä. Vaatimaton 75 kiloa siellä vieläkin vain on, mutta painojen lisäämisestä tulee aina hyvä mieli.
Niskan takaa punnerrus sujui sekin aiempia kertoja paremmin ja nyt tuli ensi kertaa sellainen olo, että sarjat menivät niin hyvin, että painoa uskaltaa lisätä. Täytynee ensi viikolla koittaa 30 kg:lla ja nähdä miten hyvin nostot lähtevät.
Samoin meni hauiskääntöjen suhteen, jossa kympin levypainojen kanssa homma tuntui menevän liiankin lennokkaasti. Melkoista, kun ottaa huomioon, että vielä parisen viikkoa sitten 4 x 10 samoilla painoilla tuntui vaivalloiselta ja vaikealta. Lisätään siis 5 kg tankoon ensi viikosta alkaen ja haetaan sitä nöyryyttä irvistysten kautta.
Suurin ja positiivisin yllätys tuli kuitenkin leuanvetosarjoista. Ensi kertaa sain 12 ensimmäisellä ja toisetkin sarjat olivat tyydyttävät 8 ja 4. Edistys on pientä, mutta sitäkin tärkeämpää on, että sitä ylipäätään tapahtuu. Tästä on todella hienoa lähteä helmikuun puolelle.
Lienee jotakuinkin vuoden verran aikaa siitä, kun istuin hyvän ystäväni seurassa oluella eräässä vakiobaareistamme. Juttelimme niitä näitä tapahtumista ja elämänvaiheista kolmenkympin jälkeen. Mitä on tapahtunut meille ja kavereillemme, miten on tuuli puhaltanut elonkaaremme eri vaiheissa sekä miten nämä ajat ja vuodet eroavat siitä kuin olimme parikymppisiä nuoria miehiä ja naisia, kokemattomampia ja maailmaa vielä vähemmän nähneitä.
Muistan, kuinka luettelimme tärkeitä asioita, joita on tapahtunut vuosien aikana. Kuinka moni on tavannut tulevan tyttöystävänsä ja ensin ihastunut, sitten kenties rakastunut, lopulta pariutunut. Tai miten missä järjestyksessä nyt itse kullakin menee. Miten ovat koulut ja oppilaitokset vaihtuneet työpaikoiksi. Miten vanhempien luona asuminen kimppakämpiksi, omiksi asunnoiksi, joidenkin kohdalla jopa omakotitaloiksi.
On hankittu yhteisiä lemmikkieläimiä, osa kihlautunut, jälkikasvuakin on jo osa ehtinyt maailmalle pukkaamaan. Osa meistä on toki ehtinyt jo erota tyttö- tai poikaystävistämme, osa menee jo ties kuinka monennen siipan kanssa.
Valtaosa on kuitenkin ehtinyt joko yhteen tai useampaan vaiheeseen perheen perustamisessa. Nämä vaiheet voi monessa tapauksessa tiivistää yhteisen asunnon hankkimiseen (tai ainakin yhdessä asumiseen), yhdessä hankittuihin lemmikkieläimiin, avioliiton auvoiseen satamaan purjehtimiseen sekä tietysti muksujen tehtailuun.
Näitä ystäväni kanssa pohtiessa tuli kuitenkin huomattua, että avioeroja ei ole vielä eteen tullut. Ehkä näitä avioliittotapauksiakin on osunut vastaan vielä verrattain vähän, kuin myös keskenään lisääntyneitä, mutta oli positiivista huomata, että ainakin romantiikka tuntuu kukkivan niiden kohdalla vehreästi, jotka ovat toisensa myös juridisessa mielessä rengastaneet.
Taannoin se sitten kuitenkin tuli kohdalle, ensimmäistä kertaa: avioero kaveripiirissä. Vielä sellaiselta parilta, että tieto tapahtuneesta tuli täysin puun takaa. Omalla tavallaan uutinen veti hiljaiseksi, vaikken mikään romantiikan pikkujättiläinen tahi rakkauden suurmestari olekaan. Ei hiljaiseksi niinkään myötätunnon tai hämmennyksen takia, vaan puhtaan yllätyksen. Kun sellainen pari eroaa, jolta sitä suunnilleen vähiten odottaa, syö se jollain tasolla uskoa näihin parisuhdeasioihin, joita itsekin on puinut menneinä kuukausina – myös täällä blogissa – runsain sanankääntein.
Hiljaiseksi tapaus veti myös toisesta syystä. Se pisti miettimään tätä elämäntilannetta uudestaan. Tiedän nyt kuulostavani hieman ylidramatisoivalta, mutta viis siitä: nämäkin asiat ovat vakavia omassa kontekstissaan. Avioero, kuten mikä tahansa parisuhde-ero, on suhteen kuolema. Lopullinen päätös sille elolle, jota kyseessä oleva suhde edusti sen eri osapuolille. Samalla se on, kuten kuolema ylipäätään muodossa missä tahansa, portti johonkin uuteen. Monien kohdalla parempaan, joidenkin kohdalla ehkä vain matka ojasta allikkoon. Aina syntyy kuitenkin jotain positiivista myötävaikutuksesta.
Tuo kyseinen erotapaus oli kuin onnenpyörän, joka muuten on suomenkielisenä terminä hieman harhaanjohtava alkuperäisen wheel of fortune -nimen sijaan, uusi pyöräytys. Toinen kierros aikuisiässä alkaa. Edessä siintävät uudet ihmissuhteet, uusi sinkkuiluvaihe, uudet asumisratkaisut ja niin edelleen. Sykli alkaa alusta.
On tässä vaiheessa vaikea sanoa mitä nämä toiset syklit elämässämme eteen heittävät. Tuovatko ne eteen parempia ihmissuhteita, uusia perheitä – tai jopa uusperheitä – vai erakoitunutta sinkkuilueloa ja katkeroitunutta, kieroon romantiikkaa katsovaa nyrkinpuimista.
Samaisen, edellä mainitun ystäväni kanssa kerran lenkillä hän totesi jotain sen suuntaista, että elämme sitä vaihetta elämässämme sinkkuina, että me kohtaamme seuraavaksi niitä jo vakavan suhteen läpi käyneitä, jo kenties lisääntyneitä naisia, joilla on yksi tai useampi vakava ihmissuhde ja ero takanaan, kenties juuri avioero ja kenties se statuskin yksinhuoltajamallia.
Silloin lenkkipolulla heitettynä tuo kuulosti hauskan huolettomalta heitolta, sittemmin se on kuitenkin saanut hieman toisenlaisia sävyjä. Ehkä juuri niin käy tulevaisuudessa. Ehkä näitä miettiessään sitä itsekin oppii jotain omien vanhempiemme – tai ainakin tuttava-, kaveri- ja sukulaisvanhempien – valinnoista, jotka ovatkin kenties sitä eromallistoa ja uusperhekuvastoa.
Ken tietää miten käy. Uusi kierros on käynnistynyt ja sen myötä mitataan mitä ensimmäisellä luokalla tuli opittua.
Ah, mikä tunne. Vartalo rukoilee lepoa. Lihakset, nivelet ja jänteet valittavat tuskasta. Kehon osia solutasolta lähtien on taas rankaistu ja olo on jumalattoman (vai sittenkin jumalallisen?) raukea. Kun päälle vielä palautteli itseään virkistävällä suihkulla ja saunoen, olisi valmis siirtymään vaikka tuonpuoleiseen tässä ja nyt. Tai ehkä sittenkin ravitsen itseni tunnin päästä maistuvalla texmex-ruoalla. Mutta itse asiaan.
Takana on ensimmäinen täysi viikko ns. Arnoldin kultainen kuusikko -ohjelmaa ja allekirjoittaneen kroppa kyllä kiittää. Tai valittaa, riippuen sitä millä filtterillä ruumiinsa ääniä kuuntelee. Ohjelmahan sinänsä on yksinkertainen, mutta samalla monipuolinen. Se koostuu nimensä mukaisesti vain kuudesta eri harjoituksesta, jotka ovat takakyykky, leuanveto, penkkipunnerrus, istumaannousu, niskan takaa punnerrus ja hauiskääntö tangolla.
En ota kantaa siihen tässä yhteydessä miten hyvä/huono, haitallinen tai tehokas joku liike kellekin on: näistä aiheista löytyy foorumeita (mm. Pakkotoisto) jokaiseen makuun ja näitä käsitellään noilla foorumeilla paremmin, monipuolisemmin ja asiantuntevammin kuin mitä minä niistä osaan ja voin kirjoittaa. Sen sijaan keskityn rustaamaan ylös omia näkemyksiäni ja tuntemuksiani nyt, kun alan olla sinut ohjelman kanssa ja lihakset alkavat tottua eri harjoituksiin haparoivan alun jälkeen.
Koska osa harjoituksista oli minullekin jo entuudestaan tuttuja, oli osassa harjoituksia helppo löytää oikeat painomäärät ilman kokeilua ja arvailua. Lähinnä niskan takaa punnerus ja kyykky uusina olivat sellaisia, että näitä piti kokeilla ihan pelkästä tangosta eteenpäin, jotta löytyi se itselle sopiva harjoitusvastus. Eivätkä luvut kaikilta osin kovin mairittelevia ole, mutta pyrin siihen, että saan sarjat tehtyä ja kun painot alkavat tuntua tuntua liian kevyiltä, lisään painoja tankoon ja haastetta riittää.
Aloitan yleensä penkkipunnerruksella. Se tuntuu luontevalta, koska tässä vaiheessa lihakset eivät ole vielä väsähtäneitä ja näin oletan minimoivani riskin siitä, että löydän itseni tangon alta nolossa tilanteessa, kun painot eivät vain liiku enää ylöspäin.
Toistomäärät ovat 3 x 10 ja painoina tällä hetkellä tyydyttävä 50 kg. Ei järin suuri määrä, mutta kun ottaa huomioon aloitusmääräni elokuussa, painoon voi olla tyytyväinen. Vielä tällä hetkellä en uskalla painoa lisätä, sen verran tiukkaa tekee tuon sarjan suorittaminen loppuun asti. Palautuksiin käytetään aikaa pari minuuttia per sarja.
Muiden liikkeiden järjestys vaihtelee pitkälti sen mukaan miten tilat ovat vapaana, joskin vatsat jätän yleensä loppupuolelle. Kyykkäys on vielä harjoituksena meikälle sen verran uusi, että vaikka luulisi jaloista enemmänkin puhtia löytyvän, on toistaiseksi 4 x 10 -sarjat 60 kg:lla ollut sopiva harjoite. Syke nousee mukavasti ja parin minuutin palautuksilla homma tuntuu toimivammalta.
Hauiskääntö sujuu 3 x 10 -sarjoissa 35 kg:lla, mikäli tanko sen 15 kiloa painaa, kuten salikaveri muisteli. Tiukkaa tekee sarjan lopussa, joten vaikka sen loppuun saakin, ei ainakaan lisäpainoja tarvitse heti olla lisäämässä. Mahtava liike kuitenkin verrattuna pelkkään taljassa nosteluun. Ja lopussa kädet tuntuvat väsyneiltä. Palautumisajaksi on määritetty 90 sekuntia.
Niskan takaa punnertamisen lisäsin vasta viimeisenä mukaan ohjelmaan. Toiset sanovat sen olevan puhdasta myrkkyä olkapäille, mutta toisaalta jos paikat kestävät, on se hyvä liike, kertovat jotkut lähteet. Toistaiseksi tuntuu hyvältä, vaikka ihan jumalattoman raskaalta. Hädin tuskin saan 3 x 10 -sarjan tehtyä 25 kg:lla, joka tuntuu todella vähäiseltä. Vaan minkäs teet, kun hartioista roikkuu vain kaksi nahkaista narunpätkää. Treenataan lisää, ehkä se siitä alkaa sujua. Ojentajat ja olkapäät kiittävät. Näitä olen tehnyt kahden minuutin palautuksella.
Treenikerran loppupäähän jäävät yleensä leuanvedot ja istumaannousut. Ensiksi mainittujen maksimimäärät heittelehtivät “reilusti” kerrasta toiseen, kun kolmen sarjoja teen. Esimerkiksi tällä viikolla en saanut kertaakaan yli 10 vedon sarjaa ekalla ja toinen ja kolmas kerta ovat yleensä jotain 8-4 toistoa. Surkeaa! Yli yhdentoista vedon en ole kertaakaan päässyt muutenkaan, mutta nyt kehityst untuu melkein taantuneelta. Toisaalta nyt myös treeni on raskaampaa, joten yritän ymmärtää asiaa myös sitä kautta. Suoritusten välissä olen antanut palautua sen pari minuuttia, kun perkele pistää puuskuttamaan niin kovasti.
Helpoin ja samalla pitkävetisin treeni löytyy vatsojen puolelta. Tällä kertaa tein 3 x 40 -sarjan 10 kg levypainolla ja 60 sekunnin palautuksella. Sarja tuntui menevän suhteellisen iisisti, vaikka vikassa sarjassa lihaksia jo hieman poltteleekin. Neljänneksi sarjaksi otin tällä kertaa 20 kg:n laatalla. 20 kertaa meni hyvin, joten jätin siihen. Tuon painoinen levy vaan on jo sen verran epäergonominen, ettei se oikein sovellu hyvin tuohon treeniin. Mainittakoon, että tässä tapauksessa levy on ollut rinnan ja vatsan päällä, ei pään takana, joten lisähaastetta saa vielä painon viemisestä pään taakse. Koittanen sitä vastaisuudessa, joten saa nähdä miten ohjelma puree sen kanssa.
Kaikkiaan olen tyytyväinen edistykseeni, sillä kertaakaan ei ole tarvinnut lähteä sen oloisena kotiin, että olisi laiskotellut tai “fuskannut” treenatessa. Vielä kun muistaisi joka kerta ottaa loppuun venyttelyt rauhassa, niin homma olisi bueno.
Ja jottei menisi aivan liian nuivaksi ja kuivaksi tämä sanailu, niin laitetaan perään treenausbiisien aatelistoa: Manowar – The Power
On kulunut jo jokunen kuukausi siitä, kun ideoin tämän hassunhauskan indeksiarvon erään leffaillan yhteydessä ruokapöytäkeskustelun ääressä. Jostain syystä en tätä tuolloin, muistaakseni lokakuussa, saanut aikaiseksi kirjoitettua, vaan idea on roikkunut blogivedoksena viikko toisensa jälkeen. Välillä ajoitus on ollut mielestäni huono, seikkailuistani johtuen, mutta toisaalta mitäpä sillä lopulta on väliä. Ehkä olen vain pehmentymään päin, tai sitten olen todella alkanut pelätä tulevaisuuteni puolesta naisten suhteen ja olen tullut ylivarovaiseksi. Niin tai näin, käydään asiaan (vaikka tässä kohtaa tunnenkin tarvitsevani kupillisen kahvia sekä jälkiruoaksi maukasta Aino-suklaajäätelöä.)
Vaikka en ole mikään suurviljelmien ja lukuisten peltojen ammattikyntäjä taikka oman seutuni naisten tarpeista huolehtiva Lääninsarvi, olen mielestäni saanut kohtuullisen osan lihallista lempeä ja leidien hoivaa vuosien varrella. Tätä on tapahtunut niin parisuhteessa kuin sen ulkopuolellakin, joskus kertaluonteisesti hurmioon heittäytyen ja toisinaan tietysti useammankin kerran saman ihmisen kanssa. On tullut soiteltua nahkahuilua niin humalassa öisin kuin intohimoisesti päivisinkin, joskus julkisilla paikoilla, jos nyt kuitenkin useammin tuttujen vällyjen välissä.
Kun näiden kokemusten myötä on vuosien varrella tullut avarakatseisemmaksi ja mieleltään avoimemmaksi, sai tämäkin teksti alkunsa. Mutta se mussutuksesta. Hyvät naiset ja herrat, sinkkupanoindeksi ja sen laskukaavio. Selvitetään ensin kuitenkin pari terminologista juttua selkeyden vuoksi.
Mutta mikä ihme on sinkkupanoindeksi?
- Se on arvo, joka kertoo sinkkuna tehtyjen panojen lukumäärän suhteutettuna seksuaaliseen aikakauteen omassa elämässä.
Miten määritellään onko ollut sinkku vai ei, kun näitä panoja lasketaan?
- Kaikki 3 kuukautta tai pidemmät tapailu- tai seurustelusuhteet lasketaan tässä yhteydessä seurusteluksi. Näitä seurustelusuhteiden ihmisiä ei lasketa sinkkupanoiksi alla olevassa kaavassa.
Mitkä kaikki tässä yhteydessä sitten oikein määritellään panoiksi? Tokihan seksi on muutakin kuin vain panemista!
- Toki seksi on paljon muutakin mukavaa puuhastelua, mutta tässä lasketaan nimen omaan panoja, eli penetraatiota. Iki-ihanaa suuseksiäkään ei lasketa tässä kohtaa mukaan, vain ja ainoastaan panot (sillä taas ei ole merkitystä onko panon kohteena ollut anus vai vagina, kunhan kysessä on elimellinen penetraatio).
Mikä on tuo yllä mainittu “seksuaalinen aikakausi”?
- Se on aika vuosissa, joka on kulunut siitä, kun neitsyys/poikuus on menetetty. Esim. kolmikymppisen, neitsyytensä 20-vuotiaana menettäneen henkilön seksuaalinen aikakausi olisi pyöreät kymmenen vuotta.
Kysyttävää? Ei? hyvä. Käydään asiaan.
Ensin tarvitaan hieman kyseenalaisiakin faktoja, joiden laskeminen on jo sinänsä epäilyttävää joidenkin mielestä, mutta mahdollisimman tarkkojen tulosten takia mahdollisimman tarkka luku on hyvä tietää. Estyneemmät voivat tyytyä karuun arvioon, mutta tällöin indeksilukukaan ei ole kovin tarkka.
Ensimmäisenä lukuna tarvitaan nimittäin kaikkien panokumppaneiden määrä. Tästä luvusta vähennetään pois seurustelukumppanien määrä, joiden kanssa suhde on kestänyt 3 kuukautta tai enemmän. Tämän jälkeen lasketaan henkilön seksuaalinen aikakausi vuosissa. Vuoden tarkkuus riittää, mutta halutessaan voi laskea tarkemminkin. Kyse ei ole kuitenkaan kisailusta kenenkään kanssa, joten lukujen ei tarvitse olla matemaattisen tarkkoja (joskin toki teitä/meitä kuitenkin on).
Seksuaalisesta aikakaudesta vähennetään yhteenlaskettujen seurusteluvuosien määrä, jotta saadaan selville todellinen sinkkuiluaika vuosissa. Lopuksi näiden sinkkupanokumppanien määrä jaetaan näillä sinkkuvuosilla ja siinä meillä on sinkkupanoindeksi eli SPI.
Menikö hankalaksi? Otetaanpa selventävä esimerkki:
- Mies, 33v., menettänyt poikuutensa 18-vuotiaana. Seksuaalinen aikakausi viisitoista (15) vuotta.
- Kolme kuukautta kestäneitä tai pidempiä pari- tai tapailusuhteita neljä. Näiden yhteiskesto noin 7 vuotta ja 4 kuukautta, tai toisin ilmaistuna 7,33.
- Eri panoja yhteensä 31, joista vähennetään nämä neljä seurustelusuhdetta, joten sinkkupanojen määräksi jää 27.
- Seksuaalisesta aikakaudesta (15 v.) vähennetään seurusteluvuodet (7,33), joten sinkkuajaksi saadaan 7,67.
- Sinkkupanojen määrä (27) jaetaan sinkkuvuosille, ja lopputulokseksi saadaan 3,52.
Kyseessä olevan miehen tapauksessa hän siis panee keskimäärin 3,5 uutta naista vuodessa. Ei kovin paljoa, lopultakaan. Näin kuitenkin lasketaan sinkkupanoindeksi, joten nyt vaan rohkeasti laskemaan omaa siementenlevityskykyä tai pariutumisharjoittelumäärää eri partnereiden kanssa.
Lopuksi, etäisesti asiaan liittyen löysin hauskan sivun jokunen kuukausi takaperin.
Allekirjoittaneen omaksi tulokseksi tuli pelottava(?)/rohkaiseva(?):
“You have slept with 17 more people than the average 33 year old male”
Revitään siitä loppuvuosi huumoria.
Väsyttää, panettaa, on levoton olo. Paikallaan ei malttaisi olla, kaikkea pitäisi tehdä ja ylitse pursuava seksuaalinen energia on tehnyt mielestä rauhattoman, keskittymishäiriöisen. Töissä pahin joulunjälkeiskiire on hoidettu ja takana, mutta tekemistä olisi joka suuntaan. Kotona puuhastelua olisi enemmän kuin ehtii tehdä, muta liikuntaakin pitää ehtiä harrastamaan ja tekstejä kirjoittamaan.
En syytä luonnollisestikaan kaikesta panetusta, mutta myönnettävä on, että tietynlainen seksuaalinen draivi, eläimellinen himotus ja aistillisuus häiritsevät keskittymiskykyäni ja rationaalista ajatteluani. Aivan kuin adhd(maisuuteni) olisi saanut lisää löpöä tankkiinsa.
Blogauskaan ei meinaa sujua, kun koko ajan pitäisi tulla, mennä ja sykkiä edestakaisin. Pitkästä aikaa sain myös kunnollisen kasan levyjä arvioitavaksi, joka sekin tietyllä tavalla piristää ja nostaa työn syketasoa; “kun näitä nyt pitää saada tehdyksi pois mahdollisimman tehokkaasti.”
NFL-kausi on sentään Super Bowl -loppuottelua lukuun ottamatta takanapäin ja näin ollen leikkaa lisää aikaa kalenteriin leffoja ja (uutuus)sarjoja varten. Vasta alkoivat tv:stä sarjat Life ja Fringe, joille ajattelin antaa mahdollisuuden, ja eilen Pushing Daisies, joka sekin pitää ottaa tutustumisen alle. Toisaalta seuraan vielä digiboksilta menneiden viikkojen Mad Men -jaksoja, kun sarja jäi aloitettaessa hieman väliin muiden kiireiden osalta. Nyt, muutaman jakson katsoneena, olen vakuuttuneena sarjan kepeästä, mutta maukkaasta draamasta. Eikä mainosalan ympäristö ole lainkaan hassumpi omaa duunia ajatellen. Touhussa on jotain tuttuutta.
Hörpin hiilihydraattijuomaa ja kuuntelen Cannibal Accidentia, kavereiden kieli poskella soittamaa grindiä, joiden demotekeleen sain arvosteltavakseni. Valmistaudun kohti salireissua ja kokeilemaan täyspainoisesti Arnoldin Kultaista kuusikkoa. Asiallisempi kirjoitus odottakoon, aivoista ei kuulu pian kuin hiljainen tuulenhenkäys.
Ξ January 17th, 2009 | → 4 Comments | ∇ Elo |
Olen uupunut. Päivän liikuntasessio veti mehut pois, mutta osan teki varmaan myös turkkilaisesssa eukalyptus-saunassa lokoilu sen päälle, rentouttavasta suihkusta puhumattakaan. En muista koska olisin ollut näin väsynyt salitreenin jälkeen, en luultavasti koskaan aiemmin. Kroppa tuntuu kokonaisvaltaisesti väsyneeltä ja rääkätyltä. Olo on mitä mainoin.
Tila ei ole se kaikkein inspiroivin kirjoittaa ja käytänkin tämän postin kirjoittamisen vain tekosyynä sille, etten ole kirjoittanut pariin päivään mitään sen kummempaa , vaikka ideoita muhii pää täynnä. Kaipaan lepoa. Takana on tällä viikolla viisi päivää liikuntaa ja oletus on, että huomenna jokaiseen paikkaan sattuu normaalia enemmän. Odotan sitä innolla. Oikeasti.
Tämä vuoden alkupätkä on ollut melkoista hötkyilyä suuntaan jos toiseen, niin töissä kuin vapaalla. Kiirettä on ollut entistä enemmän ja tuntuu kuin koko ajan kulkisi sata lasissa. En taida ehtiä edes pysähtyä lepäämään, saati ajattelemaan tarpeeksi, kunhan vaan painan eteenpäin. Yleinen, runsas liikunnan taso ja määrä on nostanut mielialaa entisestään ja pää on pamahtanut katosta läpi aikoja sitten. Ego pursuaa ulos ovista ja ikkunoista.
On toisaalta helpompi kuunnella ja jaksaa ymmärtää muiden ongelmia paremmin, kun voi itse hyvin. Hyvä, suorastaan erinomainen ja onnellinen olotila on sellainen asia, johon kaikilla ei tunnu olevan joko varaa tai rahkeita. Halua varmasti olisi meistä jokaisella. Kukapa oikeasti valitsee huonon olon ja epämiellyttävän elämäntilanteen, jos toisinkin voi valita.
Se hehkuttelusta. En halua brassailla ja paukutella henkseleitä siitä kuinka asiat ovat hyvin ja elämä enemmän raiteillaan kuin pitkään aikaan. Onpahan vain tullut taas konkreettisesti todistettua itselle (sitä kautta kaiketi muillekin), että jokainen on oman onnensa seppä. Ei ole ihmetekoja, ei oikoteitä onneen. On vain mies, alasin ja vasara. Selkä suoraksi, leuka ylös ja nokka kohti tuulta.
Alunperin olin aikomassa otsikoida tekstini tylsän mielikuvituksettomasti tipattomaksi tammikuuksi, mutta koska se olisi ollut harhaanjohtava yllä mainittujen piirteiden lisäksi, päätin lähestyä asiaa nörttimäisemmällä otsikolla. Tammikuuhan on monelle perinteisesti aikaa, jolloin joulunajan ja vuodenvaihteen moraalisesta krapulasta, jota myös morkkikseksi kutsutaan, toivutaan tavalla jos toisella ja monelle tämä tarkoittaa (ainakin lupaustasolla) niin sanottua tipatonta tammikuuta. Mutta mikä ihme ja näennäinen itsekuri oikein tässä hölmössä ideassa on takana?
Voidaan olettaa, että ns. tipattomuus liittyy tietenkin joulunajan kosteisiin kinkereihin, sitä seuraavasta juhlinnasta puhumattakaan. Jouluhan on, vastoin joidenkin olettamuksia, vuoden kosteinta aikaa, ainakin mitä Alkon myyntiin on katsominen. Jotkut tietolähteet jopa väittävät, että viinaa ostetaan joulun edustalla enemmän kuin vuoden viinapitoisimpiin aikoihin kuuluvalla juhannuskaudella. Mene ja tiedä, tätä kirjoittaessa en moista jaksanut tarkistaa, eikä sillä ole totta puhuen väliäkään.
Sen sijaan näin lähes kaikenlaisen absolutismin “vastustajana” on pakko ihmetellä joidenkin asioiden kieltämistä, edes kuukauden ajalta. Miten olisi vaikkapa seksitön tai masturboimaton kuukausi? Kuinka moni sellaiseen suostuisi vapaaehtoisesti? Varmastihan seksiäkin harrastellaan joinain kausina toista enemmän, kenties juuri samaisena vuoden synkimpänä aikana, kun vapaitakin on runsaasti. Ja sinkuillekin löytyy pikkujoulut, jos sitä omaa kainaloseuraa ei vakiona löydy.
Entä miten olisi “meille kuntoilijoille” sopiva liikunnaton kuukausi? Tosin näitä taitaa monelle tulla ihan itsestäänkin, kun sopiva laiskuuskausi yhdistettynä kiireisyyteen osuu kohdalle. Sen sijaan tipattomuuden rinnalle voisi yhtä hyvin ottaa sen herkuttoman tammikuun: ei makeisia, jäätelöä, sipsejä, leivonnaisia tai muitakaan “turhia” herkkuja. Tekisi varmaan hyvää itse kunkin painokuurille.
Tai olisiko nykypäivän sohvaperunoille televisioton tammikuu mistään kotoisin? Tämä tietysti koskisi myös warettajia muodossa “tv-ohjelmaton/elokuvaton tammikuu”. Vaihtoehtoisesti tietokone- ja peliaddiktoituneelle löytyisi varmasti oma kuukautensa, jolloin pitäisi pitää näpit irti pelikontrolleista. Misogyyneille voitaisiin vielä suositella naisvapaata tammikuuta ja äärifeministeille miehetöntä vastaavaa.
Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Jonkinlaista ryhtiliikettä näyttää kuitenkin olevan ilmoilla, sillä eilen näin poikkeuksellisen paljon väkeä lenkillä keskellä kaupunkia kotimatkalla kuntosalilta kotiin. Kaipa se hyvä on, että porukka saa itseään liikkeelle, vaikka syyt kovin pinnallisia ja tekosyynomaisia olisivatkin. Tai ehkä kyse oli vain sulaneista lumista ja paremmasta kelistä. Mene ja tiedä. Allekirjoittaneen lihaksia kivistää sen verran paljon, että lenkkipolku kaupungin pimeässä sydämessä vetää puoleensa tänäänkin.
Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi jotain vähemmän tajunnanvirtaista ja rauhoittua hieman muunlaisen asian parissa. Koska sivuan useassa postissani musiikkia linkeillä musiikkivideoihin tai kappaleisiin muuten vain, tuumin kirjoittavani eräänlaisen klassikkolevyarvion tännekin normaalien levyarvostelutouhujeni rinnalle. Ideana oli valita jokin sellainen levy, jolla on jotain merkitystä muutoinkin kuin hetken huumassa. Julkaisu, joka kenties puhuttelee sanoitusten tai aiheiden kautta, tai joka on viihtynyt soittimessa sen verran kauan vuosien varrella, että sillä voi rehellisesti sanoen olevan jotain merkitystä oman musikaalisen maun hahmottumiseen tai identiteettiin. Se alustuksesta.
Ensimmäiseksi levyksi valitsin vuonna 1992 julkaistun Suicidal Tendenciesin The Art of Rebellion -levytyksen, enkä vähiten siitä syystä, että olen linkittänyt tältä levyltä paritkin kappaleet blogiini jo aiemmin.
Itse löysin kyseisen tekeleen joskus 1993 tietämillä vielä opiskellessani, jolloin tapana oli ostella paikallisesta levykaupasta niin tuttuja kuin tuntemattomiakin artisteja teini-ikäisen innolla ja kaikenlaisen uuden musiikin ollessa paljon tuoreempi juttu. Edessä oli niin paljon tuntemattomia löydettäviä bändejä ja levyjä, että kaikki tuntui uudelta, raikkaalta ja koskemattomalta – kuten asia tavallaan tietysti olikin. Suicidal Tendencies oli jonkinlainen jäänne yläasteajoilta, josta se oli muistikuvieni mukaan jäänyt vain etäiseksi tuttavuudeksi.
Alkunsa bändi sai jo vuonna 1981 ja The Art of Rebellion edustaakin levynä selvästi bändin modernimpaa ja kehittyneempää tuotantoa. Siinä missä varhainen ST oli enemmänkin hardcoren ja punkin yhdistelmää, myös skatecoreksi kutsuttua tyylisuuntaa (kiitos mm. bändin skeittailuteemojen), oli tämä “uudempi” ST enemmän thrash- ja speed metalia sekä perinteisempää (melodista) heviä sekoittava tapaus, josta löytyi runsaasti myös groovea ja aivan uudenlaista tarttuvuutta suorasukaisen turpiinvetomeuhkailun sijaan.
Speed metal -henkisesti The Art of Rebellion sisältääkin crossover-vaikutteita, eikä selkeästi niputtaudu puhtaasti vain yhteen tyylisuuntaan. Tästä löytyy hyviä osoituksia kappaleiden sovituksissa ja sävellyksissä, jotka toisaalta flirttailevat thrashin suuntaan, toisaalta taas varsin tunnelmalliseen ja jopa funkahtavaan tunnelmametallin. Lopputulos on jäljittelemätöntä laatua, jota ei ole onnistunut ylittämään tämän jälkeen edes bändi itse.
Keskitempoisesti ja kauttaaltaan tarttuvasti etenevä levytys rakentuu paitsi monipuolisiin sävellyksiin ja tarkkaan, yksityiskohtia pursuavaan soittoon, myös monipuoliseen lyyriseen ja laululliseen ilmaisuun, sekä suorastaan erinomaisiin soundeihin. Levyllä niin moni asia hipoo täydellisyyttä, ettei lopputulosta voi pitää muuna kuin järisyttävän hyvänä onnistumisena, miltei täyden kympin arvoisena teoksena.
Niin kitarat, rummut kuin myös koskettimet tekevät keskenään täydellistä yhteistyötä, eikä levyä voi liioin syyttää turhasta rönsyilystä eri suuntiin kuin toisaalta liian yksipuolisesta ilmaisustakaan. Päähuomion kuitenkin vie Mike Muirin monipuolinen laulutaiturointi ja verbaalinen ilmaisu, joka taipuu moneen suuntaan tarkkuuden lipsumatta. Mies osaa särmäisen äijälaulu kuin herkän, suorastaan poikamaisen ja puhtoisen fiilistelynkin. Kappaleissa liikutaan tunnelman ja sanoitusten mukaan, aivan kuten odottaa sopiikin.
Kliimaksin viimeistelee levyn lyyrinen tarjonta, joka puhuttelee allekirjoittanutta useammankin kappaleen osalta. Aihepiireissä käsitellään niin ahdistusta, yksinäisyyttä, ihmisten typeryyttä kuin tietyllä tavalla myöskin itsekunnioitusta, ja monia muitakin teemoja. Lyriikat eivät ole vain naiiveja uhoamisia ja valituksia elämästä ympäripyöreästi, vaan hienoja kielikuvia, vertauksia tai jopa suoraviivaisia “in your face” -tyylisiä elämäntotuuksia. Sanomattakin selvää, etteivät ne sovi jokaisen elämään tai puhuttele jokaista henkilökohtaisella tasolla, mutta meikäläisen kohdalla henkilökohtainen taso on saavutettu äärimmäisen hyvin ja sillä intensiteetillä, että levy sopii niin hyviin kuin huonompiinkin hetkiin, kuntopolulle, oluen nautiskeluun kuin yön yksinäisiin hetkiinkin.
Jos levy pitäisi näin monen vuoden jälkeen arvostella johonkin aviisiin, kuten vaikkapa Imperiumiin, antaisin levylle 9,5/10. Näin mahtavia kokonaisuuksia tulee vastaan vain harvoin ja meikäläiselle tekele onkin yksi parhaimmista ikinä.
Loppuun parit näytteet levyn kappaletarjonnasta kuunneltavaksi ja nautittavaksi:
Suicidal Tendencies – Nobody Hears
Suicidal Tendencies – Asleep at the Wheel
Suicidal Tendencies – Can\’t Stop
Kappalelista:
01. Can’t Stop
02. Accept My Sacrifice
03. Nobody Hears
04. Tap into the Power
05. Monopoly on Sorrow
06. We Call this Mutha Revenge
07. I Wasn’t Meant to Feel This / Asleep at the Wheel
08. Gotta Kill Captain Stupid
09. I’ll Hate You Better
10. Which Way to Free?
11. It’s Going Down
12. Where’s the Truth
Kokonaiskesto: 57:42
Ξ January 9th, 2009 | → 0 Comments | ∇ Elo |
ADHD. Oloni on hyperaktiivinen, ylienerginen, superlatautunut. En tiedä edes mistä alottaisin. Tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa, mutta en yhtään tiedä mistä lähtisin purkamaan. Olen ollut vain niin sairaalloisen kiireinen, etten ole ehtinyt edes tänne kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin, mutta pääni on juuri nyt niin täynnä henkistä painetta ja hulluuden oireita, että kaikki muu tekeminen tekee tilaa ja väistää suosiolla. Maailma pysyy radallaan. Asiat ratkeavat itsestään, kuten aina lopulta.
Oloni on helvetin hyvä, mitä nyt vasen sääreni hieman jomottaa mukavasta yhteentörmäyksestä treenikaverin polven kanssa. Mutta tuo kipu on vain muistutus siitä, että elän ja voin hyvin. Elämä on muutenkin juuri “liian” hyvin juuri nyt. On kuin myrsky ennen tyyntä. Myrsky juomalasissa, joku sanoisi. Vai onko tämä kaikki hyvä sittenkään mitään myrskyä? Onko sittenkin tyyntä myrskyn edellä? Mutta mikä tässä myrskyäisi? Voisiko kaikki hajota yht’äkkisesti ja maailma räjähtää kappaleiksi. Oikeastaan odotan sitä. On kuin aivastuttaisi, mutta aivastus ei tahdo tulla. Pään sisällä kutittaa. Ja nyt huomaan jo siteeraavani vapaasti Mike Muiria. Nauran pääni sisällä kuin skitsofreeninen.
Olen manipuloinut todellisuuden siihen tilaan, että olen win-win-tilanteessa. En voi hävitä, tai tietysti voin, mutta voitan siitä huolimatta kävi miten kävi. Jos ei pikkuvikoja, kuten hetkellistä olkapäävammaani, lasketa, ovat asiat todellakin niin hyvin mallillaan, että tilanne huvittaa ja pohdituttaa yhtä aikaa. Ei, en löytänyt vielä elämäni naista, enkä voittanut lotossa tai rakastellut Jessica Alban kanssa, mutta minun hämähäkkivaistoni kertoo, että tässä tilanteessa en voi hävitä. Kun kaiken lisäksi vielä jollain luonnonvastaisella tavalla rakastan kiirettä, niin työkin tuntuu mukavalta. Sen lisäksi olen ollut vapaa-ajallani viime päivät niin kiireinen, että herkempi mies murtuisi. Minä nautin, vaikka en ehdikään kaikkea mukavaa tehdä.
Jos en tietäisi paremmin ja lukisin itse tekstiäni, luulisin varmasti kirjoittajan olevan huumeissa. Tekisi mieleni sanoa, kunpa olisinkin, mutta toisaalta mihin minä niitä tarvitsen, kun todellisuus menee ilman sitä pako-osuuttakin lujaa. Vai onko tämä juuri sitä eskapismia? Mitä jos vaan viilaankin itseäni silmään ja kuvittelen kaiken olevan hyvin ja oikeasti olenkin murtumispisteessä? Niin varmaan.
Havahduin tänään myös siihen, että yleensä kirjoitan vain negatiivisista asioista blogiini, mikä on ristiriitaista sen kanssa millainen ihminen olen normaalisti, teinpä miltei mitä tahansa. Olen optimisti, vihaan emottamista ja pidän muutenkin pessimismiä, että sen muita negatiivisia lieveilmiöitä ärsyttävänä, täysin turhana piirteenä. Mutta ymmärrys kielteisten asioiden kirjoittamiseen johtuu tietysti siitä, ettei positiivisia asioita edes tarvitse käsitellä. Niissä ei ole mitään ylipääsemistä ja niistä ei tarvitse vuodattaa. Ja kuka haluaisi oikeasti lukea ylipositiivisten asioiden hehkuttelua päivä toisensa jälkeen? Valituksiin sen sijaan jokainen osaa samaistua, joskus jopa kokea sympatiaa toisen puolesta.
Kirjoitusvimmani on nousussa, mutta kello huutaa yhtä ja allekirjoittaneen pitäisi olla sängyssä työpäivää varten. Mutta on niin paljon sanottavaa. Antakaa lisää tunteja vuorokauteen. Hulluuteni on tyrehdytettävä. Taidan palata asiaan myöhemmin. Tajunnanvirta goes off.
Next Page »