Horinaa yön uumenista
Ξ December 14th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |
Kello on minuttia vaille neljä, on lauantaiyö. Saavuin juuri baarista kotiin, en edes päihtyneenä, vaan ajatukset kirkkaina kuin kossupullo. Vieressäni on lautasellinen mikrossa tehtyä kaurapuuroa ja taustalla humisee pahaenteistä tuomiopäivän musiikkia, tarkemmin sanoen Megapteran tummasti jytisevää dark ambientia.
Miksi helvetissä avasin koneen keskellä sydänyötä vastoin tervettä järkeä? Mitä ihmettä minulla voisi muka olla sanottavana hetkenä, jolloin pitäisi olla pää tyynyssä ja peiton alla, tai vähintäänkin harjaamassa siiderin ja punaviinin tuhrimia hampaita?
Tuumin jo ennen baariin lähtemistä, että tulisin kirjoittamaan jotain keskellä yötä. Ei siksi, että elämässäni olisi tapahtunut jotain suurta ja jännittävää, vaan juuri päinvastaisesta syystä: koska juuri mitään ei ole tapahtunut ja kuinka tämä sosiaalinen ja henkinen taantumuksellisuus tuntuu juuri yhtä ankealta kuin miltä se kuulostaakin. Samalla baarireissuni herätti myös muutamia ajatuksia ja keskusteluita, joista ajattelin rustailla muutaman rivin ennen uniin sukeltamista.
Kun viime viikolla kirjoitin b-suunnitelmista ja ohareiden aiheuttamista pettymyksistä ja ärtymistiloista, sain omalla tavallani jälkiruokaa edellä mainitulle lounaalle. Luvassa oli suurta ei-niin-mitään koko viikonlopulle, kiitos paitsi flunssan (jota ilman olisin ehkä suunnistanut Tampereelle hikoilemaan ja treenailemaan lajitovereideni kanssa), myös erinäisten ihmisten suunnitelmienmuutosten.
Sen enempää en perjantaina tehnyt mitään kuin lauantainakaan. Perjantai vielä meni kiltisti kotona tuhisten makeisten, Lagavulinin, kahvin ja pelaamisen voimin, hyvän musiikin kera, totta kai. Lauantai kaipasi jo jotain muuta toimintaa, siis salitreenin ja sovitun pihviaterian lisäksi. Vielä mitä, ihmiset kadoksissa ja loputkin peruuttamassa tai muuttamassa menojaan. “Kiitti.” Lopulta kuitenkin ajauduin vakiobaariini, kuten odotettua ja paikallakin oli puolentusinaa kaveria & ystävää. Hienoa.
Kaveriporukan saippuaoopperadraamoja purkaessa ja huonoa vitsiä iltaan naulatessa kävin myös avartavaa ja mielenkiintoista keskustelua hyvän ystävättäreni kanssa. Kenties kiinnostavin hänen mainitsema havainto retrospektiivisen katsastelun osana oli seikka, että hän ei kuulemma ikinä ollut osannut mieltää yhtään exääni minulle sopivaksi tyttöystäväksi. Kuin samaan hengenvetoon hän totesi, että minulle sopivan naisen pitäisi olla jollain tavoin älyllisesti haastavampi kuin mitkään aiemmat naiseni, jota voi – katsantokannasta riippuen – joko pitä exiäni dissaavana tai vaihtoehtoisesti minua imartelevana kommenttina.
Huumoriaspektit sikseen, sillä asiassa on vissi pointti. Ollessani jossain määrin hankala ja nihilistinen, mutta toisaalta huoleton ja ajatteleva, jopa analysoiva että filosofialle nöyrästi kumartava ihminen, en voi myöntää koskaan olleeni parisuhteessa, jossa olisin oikeastaan saanut sillä mittarilla haastetta ja vastakaikua, jota tiettyjen ystävieni kanssa on jollain tasolla jopa itsestäänselvyys. Pidän kaikista existäni ja he ovat järjestään hienoja ihmisiä, omalla tavallaan, mutta silti surullisella tavalla niin kaukana meikäläisestä, että melkein ihmetyttää miten yhteistä säveltä on koskaan löytynyt. Kun soppaan lisätään vielä vuosien tuoma muutos, kokemukselliset että elämänkatsomukselliset, ideologiset erot, on vaikea tajuta mikä siellä jossain on ollut yhdistävänä liimapintana välissä.
Surullisempaa faktojen valossa on se, että neljä viidestä vakavammasta suhteesta ja jutusta on ollut kaukosuhteita. Eikö Turun kokoisesta kaupungista löydy oikeasti mitään minulle sopivaa vai etsinkö alitajuisesti jotain kaukaista, haastavaa ja vaikeasti tavoiteltavaa?
Pahinta kai lienee entisestään kyynistyminen, välinpitämättömyyden lisääntyminen ja “kävelevä dildo” -mentaliteetin kasvaminen. Katoaako loputkin uskosta romantiikkaan ja parisuhteeseen, vai tapahtuuko “viimetalviset” kuin halolla päähän lyötynä, jolloin usko vakavampaan deittailuun palautui kuin ihmeen kaupalla?
Mene ja tiedä, tätä arvoitusta minäkään en ratkaise puhki analysoimalla ja asioita rationalisoimalla. Kunhan vain kaipaisin jotain muutakin kuin satunnaista hurvittelua ja ohikiitävää draamaa.