Oikeaan olkapäähän sattuu. Siihen hankittu kipu viime lauantailta poistui hipi hiljaa sunnuntain ja maanantain välillä, mutta palasi tämäniltaisen salitreenin myötä. Nyt se on tämäkin koettu, paikat vihloviksi voimailulla. “Pain is pleasure” -mantra kaikuu päässäni.
Kuluvan vuoden viimeinen treenikerta on takana ja samalla tulevan vuoden ensimmäinen viikko edessä. On hyvä pistää vähän lukuja ylös salitreenin ja iltalenkin välisellä levähdystauolla. Ja miten nämä palautusjuomat tuntuvatkin aina niin pieniltä annoksilta?
Tulokset ovat nousseet hitaasti, mutta varmasti. Suuria harppauksia ei ole arvatenkaan tullut, mutta olen tyytyväinen kehitykseen. “Baby steps”, kuten britit sanoisivat. Ohjelma on säilynyt jotakuinkin samana, hienoisilla kertakohtaisilla vaihteluilla. Koska aivan kaikkea ei uskaltanut olkapäällä tehdä ja jalkojen rasitus jäi minimiin, on alla vain tämänhetkeiset lukemat tältä vuoden vikalta salikerralta.
- Penkki 45 kg 12/10/8 toistoilla. Tuntuu varmalta, lisää voisi painoa lisätä samoilla toistomäärillä.
- Olkapäät 5-6 kg 12/10/8 toistoilla. Sarja tuntui jotakuinkin sopivalta, täytyy jatkaa näillä painoilla.
- Vatsapuristukset (jalat tuen edessä) 65 kg x 15. Tuntui ihmeen kevyeltä. Jalat tuen takana olen tehnyt viimeksi 95 kg x 15. Täytyy koittaa lisätä vitonen lisää kumpaankin ja koittaa sujuvatko sarjat yhtä hyvin.
- Pystypunnerrukset 10-12,5 kg 12/10/8 toistoilla. Vika 12,5 kg:n sarja tuntui liian raskaalta, ei mennyt puhtaasti loppuun asti. Täytyy koittaa ensi kerralla uudestaan ja tarkistaa oliko kyse vain “huonosta päivästä” vai oliko 12,5 kg lopussa vielä tässä kohtaa liikaa.
- Kylkilihasharjoitukset 25 kg x 15. Hyvin ja tasaisesti menee, nostaa sopivasti myös sykettä. Näillä jatketaan.
- Hauikset taljassa 55 kg 12/10/8 sarjoilla. Koitin ensimmäistä kertaa 55:lla. Tuntui helvetin raskaalta, mutta meni loppuun asti hyvin. Jatketaan tästä myös ensi kerralla. Edistystä.
- Ojentajat taljassa 45 kg 12/10/8 sarjoilla. Liekö ollut ensimmäistä kertaa myös tämä 45:lla. Muuten tuntui sopivan raskaalta, mutta oikean käden kyynervarsi vihoitteli hieman vihloen. Sama kuin yllä.
- Pohkeet 125-130 kg 12/10/8 sarjoilla. Tuntui sujuvalta. Lisää samoilla toistoilla ja painoilla.
- Alaselkälihakset 10 kg x 15. Perussarja. Vois olla lisääkin painoa, mutta hyvä perustreeni näinkin.
Yläselkä, leuat ja parit muutkin kertaliikkeet jäivät tällä kertaa tekemättä, koska en yksinkertaisesti uskaltanut olkapäätä enempää kiusata. Ehkä parempi näin. Silti vasta taannoin tein henkilökohtaisen leuanvetoennätykseni yhdellätoista vedolla. Ei ehkä hääppöinen luku, mutta selvä kehitys ennen salikautta saamastani seitsemästä vedosta.
Nyt vähintään pari päivää salitaukoa, mutta luvassa olisi vielä uuden vuoden aattona lenkki illanviettopaikkaan. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, neljäntoista kilometrin iltalenkki saa jäädä vuoden viimeiseksi rehkintäsessioksi.
Ξ December 29th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Pyhät menivät nopeammin kuin oletin, ja jostain oudosta syystä se tuntuu jopa ihan hyvältä niin. En tarkoita ettenkö olisi nauttinut lomasta ja sen mukana tuomasta vapaa-ajasta, mutta jollain kierolla tapaa olen oppinut nauttimaan arjesta ja sen säännöllisestä elämänrytmistä, sen tietynlaisesta kireästä spartalaisuudesta. Elän niin hullunkurista aikataulutettua elämää, kun olen yksin, että siinä on jotain huvittavaa jopa omasta mielestäni, mutta se toimii. Joskus kiire on kuin ystäväni.
Lauantain nihkeä “blääh, en jaksa mitään, en saa aikaiseksi mitään” -päivä vaihtui sunnuntaiksi ja päivästä tuli mahtava. Ensin salille ihmettelemään raudan ja itsekurin saloja, sitten pariksi tunniksi lepoa ja välipalaa kotona. Perään puolitoista tuntia treenausta nyrkkien ja hikoilun kera. Ah, miten vapauttavaa. Lopulta oikeaa olkapäätä kolotti ja seuraavana päivänä paikatkin hieman mustelmilla, mutta olo oli kuin olisi seksiä saanut. No ainakin melkein. Kun perään vielä lykkäsi penkkiurheilua ja pelaamista, oli sunnuntaipäivästä tullut todella mukava vapaapäivä. Edes edessä siintävä arki ei ärsyttänyt.
Maanantai, vuoden oletettavasti ärsyttävin tai ainakin kiireisin työpäivä. Joulun jälkeen puhelimet soimat ja sähköpostilaatikko töitä täynnä. Ainakin päivä meni nopeasti, vaikkei joskus ihmisten loppumattomalta tuntuva typeryys lakkaakaan ihmetyttämästä. Ei mitään niin huonoa, ettei hyvääkin: sellaiset ihmiset pitävät minut leivässä. Ehkä se on hyvä, ettei jokainen meistä ole Jari Sarasvuo tai Tommy Taberman, nuo oman elämänsä suuret kapteenit ja pioneerit.
Jos lauantaina ärsytti väsymyksen ohella ihmisten nihkeys ja tietynlainen nillittävä asenne, palautti arki mielen oikeille raiteille. Vain parit päivät töitä ja sitten olisi uusivuosi. Ei sillä, että se juhlana olisi tänä(kään) vuonna kovin kaksinen, mutta olisihan se hyvä syy tavata ystäviä yhteisen rentoutumisen merkeissä ja saada itsensä pitkälle juoksulenkille, vapaapäivästä puhumattakaan.
Tunnen silti itsessäni tiettyä tylsyyttä, kun räväkän ja reipashenkisen vuodenvaihteen juhlimisen sijaan päätän osallistua aikuismaiseen ja jossain määrin jopa tylsältä kuulostavaan “parisuhdeillanviettoon”, etenkään kun allekirjoittanut ei edes edusta tätä käsi kädessä ja teekuppi toisessa -juhlintatyyliä, eikä tässä tapauksessa pariskuntaelämää missään muussakaan muodossa.
Mutta raketit ja baarit eivät vaan kiinnosta. Mielummin juoksen itseni puhki ja vuodatan loputkin energiapisarat saunaan, nautin kenties pullon ilojuomaa ja kuukahdan parempaan vuoteen 2009. Mottokin on jo valmiina, siitä sitten ohjenuoraa tekemään. Vielä kun saisi aikaiseksi heitettyä katsauksen tähän menneeseen vuoteen, niin saisi senkin projektin alta pois. Taidan tarvita vielä mukin lisää glögiä.
Ξ December 27th, 2008 | → 1 Comments | ∇ Elo |
Joulu meni ja vaihtui viikonlopuksi. Loppujen lopuksi koko pyhä meni hieman toisella tavalla kuin ounastelin. Jos kuvittelinkin pelaavani ja liikkuvani pyhät kinkun voimalla, niin aivan suunnitelmien mukaan homma ei mennyt. Tuli sukuloitua, syötyä, vähän pelattuakin, mutta oletusten vastaisesti päädyin myös baareilemaan kolme iltaa putkeen – ja tämäkin ilta on vielä auki.
Jostain syystä minua väsyttää julmetusti, vaikka koen nukkuneeni runsaasti ja pitkään, eikä kahvistakaan ole ollut pulaa, saati liikunta väsyttänyt kroppaani. Lauantai-ilta ja istua nyt kotona kamppailu-urheilun parissa ja koneen ääressä, chattien ja nettiä selaten. Todellinen jännityksen multihuipennus.
En kuitenkaan valita, kyseessähän on valintakysymys. Voisin lähteä ja juhlia vaikka aamuun asti, mutta kun ei oikein huvita, eikä energiaakaan tunnu löytyvän. Kaatuvatko seinät päälle illan myötä ja jäänkö kökkimään kotiin kiltisti? Kunpa tietäisikin.
Koen myös pienoista tympäännystä. Olen ilmeisesti taas rapatessani roiskinut ja aiheuttanut pahaa mieltä ihmisille siinä sivussa. Ahdistan, vitutan tai muuten vaan rasitan ihmisiä. Tai ainakin kuvittelen tekeväni niin. Kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää, sanotaan. Pitää paikkaansa valitettavan hyvin, ainakin allekirjoittaneen omassa mikrokosmoksessa.
Kun kirjoitin jokin aika takaperin siitä, että on monta rautaa tulessa, en edes tajunnut sen potentiaalista haittapuolta ja rivien välistä lukemisen mahdollisuutta. Tätä blogiahan joku siis lukee, joku sellainen, jota ilmeisesti kiinnostaa. Onneksi enää ei ole monta rautaa tulessa. Minua ei vain kiinnosta.
Rehellisyys ei maata peri, vaan opportunismi. Mikä valitettava tosiasia tällaiselle arvotyhjiössä asuvalle nihilistille, jolle juuri rehellisyys on se viimeinen idealistisuuden saareke, jossa lippu vielä liehuu. Repeytyneenä ja liasta pinttyneenä, mutta pystyssä kuitenkin. Liputanko siis sinisilmäisenä ja uskollisena pelkän rehellisyyden puolesta? Ja paskat. Oma opportunismisuuteni yhdistettynä hedonisminjanoisuuteeni on tuottanut kerta toisensa jälkeen parempia tuloksia kuin rehellisyys, joka yleensä puree omaan jalkaan, uskollisesti kuin vesikauhuinen vartiokoira.
Mitä tästä opimme? Varmaan paljonkin, mutta lyhyesti sanottuna kyynisyysmittari saa taas lisää lukemia tauluunsa.
Koska väsymys vie voiton kirjoittamishaluilta, eikä juuri nyt huvita edes jaaritella, linkitän tähän etäisesti fiilistä summaavan kappaleen, samaiselta levyltä muuten kuin aikaisempi Nobody Hears -veisu. Sanoitukset voisin muuten tällä kertaa tunkea mukaan, mutta valitettavasti tämän avausraidan sanoituksista osaa ei ole kirjoitettu ylös lainkaan, joten pyydän teitä luottamaan kuuloelimiinne ennemmin.
Suicidal Tendencies – Can’t Stop
Ξ December 25th, 2008 | → 14 Comments | ∇ Elo |
Olen liekeissä, hämmennyksissä, energinen. On olo, jolloin toivoisin voivani kytkeä kaapelin suoraan tajunnastani koneeseen ja antaa sanojen sanella itsekseen ruudulleni, ilman sormieni tuomaa hidastusta ja manuaalisia virheitä. Yritän keskittyä, edes hetkeksi.
On jouluaaton ja -päivän välinen yö, puoli kolme aamulla. Taisin nauttia baarissa sen kolme olutta ja mukin terästettyä glögiä, joka on enemmän kuin tarpeeksi avaamaan mieleni kirkastukselle päivän tapahtumien ja ennen kaikkea ajatusten myötä. Ei, en ole humalassa. Ei, en ole ryypännyt. En ole tehnyt mitään jännittävää.
Jännittävintä tänään tapahtunutta lienee aamuinen kuntosalireissu sekä neljännessatakilometrin mittainen polkupyöräily äitini luokse jouluaattoa viettämään. Ei kylmässä talvisäässä pyöräilyssä sinänsä mitään erityisen jännittävää siinäkään, mutta se ajatusten vire ja säkenöinti mitä lenkkeillessä tai pyöräillessä tapahtuu, se on jotain.
Vajaassa puolessatoista tunnissa ehtii ajatella yllättävän paljon, kun autioita teitä pitkin polkiessa ei tarvitse huolehtia muusta liikenteestä, tai oikeastaan mistään muustakaan. Musiikki soi nappikuulokkeista ja lihaksisto tekee monotonista työtään. On aikaa keskittyä kuuntelemaan lyriikoita ja miettimään, ajattelemaan, työstää ajatuksiaan.
Huomaan peilaavani valtavasti ajatuksiani juurikin musiikin kautta, jossain määrin myös emotionaalisella tasolla. Energinen musiikki saa toimimaan juurikin energisemmin ja elinvoimaisemmin, hyväntuulisemmin, kun taas synkeämpi musiikki saattaa peilata omaa kyynisyyttä, jopa koputella sisäisen pessimistipeikon ovelle. Viimeksi mainittua tosin ei päästetä ulkoilemaan vastenmielisen asenteensa takia, ellei sitten puhtaan turpaanvedon nimissä.
Mutta sen sijaan koin pienimuotoista kirkkauden hetki -ilmentymää (sitä jo aiemminkin mainitsemaani moment of clarity -ilmiötä) kuunnellessani paria levyä paitsi itse pyöräillessä, myös myöhemmin illalla baariin tallustellessani.
Pelaan heti itse alkuun emo-kortin, jotta se on pois päiväjärjestyksestä. En ole, tai koe olevani, yksinäinen perinteisessä muodossa. Päinvastoin, koen olevani toisinaan liiankin hyvin ihmisten keskellä, “osa laumaa”. Mutta se, mihin samaistun, on toisenlainen ilmiö. Se on sitä, että toisinaan puhun tyhjille seinille, jos en siis laskeudu norsunluutornista puhumaan sopivan arkisia “harmittomia totuuksia” tai “hauskoja juttuja”. Tästä nokkelimmat vetävät johtopäätöksen aiempaan “mulla ei oo mitään yhteistä mun exieni kanssa, buhuuu!” -kitinään. Unohdetaan se tällä kertaa.
Tarkoitan sellaista kemiaa, jossa sanoja ei tarvita. Telepatiaa, jossa eleet ovat turhia lisäkkeitä. Sähköisyyttä, jossa ajatukset ja tunteet välittyvät automaagisesti, välittömästi ja sillä tarkkuudella, että vain harvoin on tarvetta kalibroida ymmärrystaajuuksia. Minulla on luultavasti vain yksi sellainen ystävä. Tätä lukiessaan hän tietää kenestä on kyse, tietysti. Kiitokset hänelle ja syvä kumarrus perään.
Mistä minä oikeastaan siis olin kirjoittamassa? Kuten sanottua, nyt tulee tajunnanvirtaa pahimmillaan. Voisin lainata tähän paritkin lyriikat biisilinkkeineen, mutta asia kerrallaan. Tyydytään yhteen, joka summaa ajatuksiani yhteen ja jätän lyriikatkin tarkoituksella etsimättä. Jos et kuule, missasit varmaan koko pointin alunperinkin.
Suicidal Tendencies – Nobody Hears
Ξ December 23rd, 2008 | → 2 Comments | ∇ Elo |
Otsikossa mainittu päivä, talvipäivänseisaus, on tätä kirjoittaessa jo takanapäin. Kyseiseen päivään liittyy mystiikkaa, onhan se jo tunneissa mitattuna vuoden synkin ajankohta; päivä, jolloin valoisat tunnit ovat vähäisimmillään ja yö pisimmillään. Tästä eteenpäin päivät alkavat taas pidentyä, aivan kuin uusi alku uuteen vuoteen otettaisiin hienoisena varaslähtönä.
Samalla tuo ajankohta käytännössä merkkaa hetkeä ennen joulua. Allekirjoittaneelle juhlana täysin turha ja yhdentekevä, kuten nyt on helppoa sellaisen arvata sinkkumiehelle olevankin. Tästä huolimatta minäkin olen tiettyjen tapojen orja, joskin samalla myöskin tietyistä edusta nauttiva. Näin pitkää vapaapäivien putkea ei ole ollutkaan sitten kesäloman. Jotain hyvää siis tässäkin juhlassa.
Vuoden viimeiset pikkujoulut sattuivat tuolle edellä mainitulle viikonlopulle. Oli vaihteeksi oikein mukavaa tehdä reissu toiseen kaupunkiin näkemään tuttuja, nauttimaan jokunen olut ja turista poikkeavia aiheita harvinaisemmassa, mutta yhtä kaikki hyvässä seurassa. Harvoinpa tulee yhden baari-illan aikana turistua yhtä paljon filosofiasta, politiikasta, ihmisten käytöksestä, musiikista, ihmissuhteista ja ties mistä vähemmän hyvien tuttujen kanssa. Äärimmäisen virkistävää ja mukavaa vaihtelua kaikkiaan.
Jos uskoisin karman lakiin, tuntuisi minusta edellä mainitun viikonlopun jälkeen siltä, että minut olisi palkittu jostain hyvistä teoista tai muusta vastaavasta, sen tarkemmin yksityiskohtiin pureutumatta. Enemmänkin uskon kuitenkin siihen, että siten makaa miten petaa. Kun on oman onnensa seppä, voi joskus sentään olla tyytyväinen taontatyöhönsä, jopa hieman yllätyksellisin seurauksin.
Yllättävää oli myös se, että kenties ensimmäisen kerran kuukausiin, ellen peräti vuosiin, vietin lauantai-illan kotona ilman baarireissua. Hyytyminen grilliruoan ja väkivaltaurheilun ääreen omalle sohvalle tuntui kovin koomiselta, mutta jälkikäteen hyvältä ratkaisulta, sainhan kerrankin lepoa ja aikaisen herätyksen sunnuntaina.
Vielä olisi päivä töitä ennen joulua ja sitten on aikaa pyhittää tämä miniloma itsensä fyysiselle rääkkäämiselle, pelaamiselle, elokuville ja sukuloimiselle. Jos viime joulu meni lähinnä pelaten ja viisi päivää putkeen alkoholia nautiskellen, tämän vuoden voisi ottaa terveellisemmin. Ihan jo vaihtelunkin vuoksi, mutta ennen kaikkea treenaamisen takia.
Yksinäisen äijän joulu kuulostaa kenties perheellisen ja/tai parisuhteellisen ihmisen mielestä tylsältä, jopa ankealta ja surulliselta, mutta minulle moinen touhu sopii. Se sopi jo silloin, kun vielä olin autuaan parisuhde-elämän koukeroissa, sillä tämä on se aika vuodesta, jolloin saa nauttia norsunluutornissa kökkimisestä täysin rinnoin, ruoan ja rauhallisuuden ympäröimänä.
Mutta nyt kaipaa treenattu kroppa lepoa, jotta jaksaa sen viimeisenkin joulua edeltävän päivän tehdä töitä ja kerätä voimia synkkään ja autuaaseen lorvailuputkeen.
Ξ December 18th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Päässä lähes surisee. Tunnen olevani kiireinen, niin kiireinen, etten ehdi edes kirjoittaa kaikesta mistä pitäisi tai mistä haluaisin. Tai olisihan minulla aikaa, kysehän on vain priorisoinnista, mutta nyt priorisoin näin. Pää tuntuu pursuavan aiheita, joista pitäisi (mukamas) sanoa jotain, mutta ehkä pitää asioiden antaa hieman kypsyä ja hautua ennen kuin niitä naputtelee linjoille muiden luettavaksi, naurettavaksi ja ihmeteltäväksi. Ei sillä, että niin edes yleensä – saati nyt – tekisin, mutta juuri nyt ei riitä virta tiettyjen asioiden ulostamiseen.
Olen pyöritellyt päässäni eräitä “tunnustuksia” ja tietynlaista henkistä oksentamista, jota ei pidä yhdistää itseinhossa vellomiseen tai muuhun rypemiseen. Kuluneet kuukaudet ovat opettaneet minua melkoisesti paitsi itsestäni, myös muista ihmisistä, niin läheisistä kuin tuntemattomistakin. Tästä etenkin pitää kirjoittaa lisää, heti kun vain “ehdin”.
Nyt kun olen päässyt projekti “digiboksin tyhjentämisessä” eteenpäin, ovat parit katsomani elokuvat herättäneet ajatuksia joista pitää kirjoittaa. Etenkin ihmisten ulkonäöllisistä seikoista kuin myös sotaelokuvien synnyttämistä ajatuksista. Lisäksi pieni sisäinen luotaus siihen, miksi olen levoton katsomaan elokuvia yksin, mutta en seurassa, lienee jollain tavalla sanallisesti purettavissa.
Lopuksi pitäisi varmaan vielä tehdä pientä itesanalyysiä omasta ristiriitaisesta suhtautumisestani kauniimpaan sukupuoleen (kuinka järki ja intuitio ottavat yhteen jännittävässä kaksintaistelussa), sekä turahtaa pari sanaa juhlasta nimeltä joulu ja alkaa summaamaan loppuvuotta pakettiin.
Mutta jospa ensin suuntaisin itseni kohti viikonloppua, omalta osaltani kohti vuoden viimeisiä pikkujouluja. Kohtaako dekadentti hedonismi vuoden 2008 loppunsa jo ennen joulua vai vetääkö talvipäivänseisaus pidemmän korren tässä huikean jännittävässä ihmissuhdedraamassa ilman ihmissuhdetta? Voittaako viinapeikko kuntoilukeijun ja miten käy kuvottavan mässäilyn kisassa mies vastaan joulukinkku?
Nämä ja monet muut helvetillisen kiinnostavat aiheet ensi kerralla. Tai ainakin jotain niistä.
Kello on minuttia vaille neljä, on lauantaiyö. Saavuin juuri baarista kotiin, en edes päihtyneenä, vaan ajatukset kirkkaina kuin kossupullo. Vieressäni on lautasellinen mikrossa tehtyä kaurapuuroa ja taustalla humisee pahaenteistä tuomiopäivän musiikkia, tarkemmin sanoen Megapteran tummasti jytisevää dark ambientia.
Miksi helvetissä avasin koneen keskellä sydänyötä vastoin tervettä järkeä? Mitä ihmettä minulla voisi muka olla sanottavana hetkenä, jolloin pitäisi olla pää tyynyssä ja peiton alla, tai vähintäänkin harjaamassa siiderin ja punaviinin tuhrimia hampaita?
Tuumin jo ennen baariin lähtemistä, että tulisin kirjoittamaan jotain keskellä yötä. Ei siksi, että elämässäni olisi tapahtunut jotain suurta ja jännittävää, vaan juuri päinvastaisesta syystä: koska juuri mitään ei ole tapahtunut ja kuinka tämä sosiaalinen ja henkinen taantumuksellisuus tuntuu juuri yhtä ankealta kuin miltä se kuulostaakin. Samalla baarireissuni herätti myös muutamia ajatuksia ja keskusteluita, joista ajattelin rustailla muutaman rivin ennen uniin sukeltamista.
Kun viime viikolla kirjoitin b-suunnitelmista ja ohareiden aiheuttamista pettymyksistä ja ärtymistiloista, sain omalla tavallani jälkiruokaa edellä mainitulle lounaalle. Luvassa oli suurta ei-niin-mitään koko viikonlopulle, kiitos paitsi flunssan (jota ilman olisin ehkä suunnistanut Tampereelle hikoilemaan ja treenailemaan lajitovereideni kanssa), myös erinäisten ihmisten suunnitelmienmuutosten.
Sen enempää en perjantaina tehnyt mitään kuin lauantainakaan. Perjantai vielä meni kiltisti kotona tuhisten makeisten, Lagavulinin, kahvin ja pelaamisen voimin, hyvän musiikin kera, totta kai. Lauantai kaipasi jo jotain muuta toimintaa, siis salitreenin ja sovitun pihviaterian lisäksi. Vielä mitä, ihmiset kadoksissa ja loputkin peruuttamassa tai muuttamassa menojaan. “Kiitti.” Lopulta kuitenkin ajauduin vakiobaariini, kuten odotettua ja paikallakin oli puolentusinaa kaveria & ystävää. Hienoa.
Kaveriporukan saippuaoopperadraamoja purkaessa ja huonoa vitsiä iltaan naulatessa kävin myös avartavaa ja mielenkiintoista keskustelua hyvän ystävättäreni kanssa. Kenties kiinnostavin hänen mainitsema havainto retrospektiivisen katsastelun osana oli seikka, että hän ei kuulemma ikinä ollut osannut mieltää yhtään exääni minulle sopivaksi tyttöystäväksi. Kuin samaan hengenvetoon hän totesi, että minulle sopivan naisen pitäisi olla jollain tavoin älyllisesti haastavampi kuin mitkään aiemmat naiseni, jota voi – katsantokannasta riippuen – joko pitä exiäni dissaavana tai vaihtoehtoisesti minua imartelevana kommenttina.
Huumoriaspektit sikseen, sillä asiassa on vissi pointti. Ollessani jossain määrin hankala ja nihilistinen, mutta toisaalta huoleton ja ajatteleva, jopa analysoiva että filosofialle nöyrästi kumartava ihminen, en voi myöntää koskaan olleeni parisuhteessa, jossa olisin oikeastaan saanut sillä mittarilla haastetta ja vastakaikua, jota tiettyjen ystävieni kanssa on jollain tasolla jopa itsestäänselvyys. Pidän kaikista existäni ja he ovat järjestään hienoja ihmisiä, omalla tavallaan, mutta silti surullisella tavalla niin kaukana meikäläisestä, että melkein ihmetyttää miten yhteistä säveltä on koskaan löytynyt. Kun soppaan lisätään vielä vuosien tuoma muutos, kokemukselliset että elämänkatsomukselliset, ideologiset erot, on vaikea tajuta mikä siellä jossain on ollut yhdistävänä liimapintana välissä.
Surullisempaa faktojen valossa on se, että neljä viidestä vakavammasta suhteesta ja jutusta on ollut kaukosuhteita. Eikö Turun kokoisesta kaupungista löydy oikeasti mitään minulle sopivaa vai etsinkö alitajuisesti jotain kaukaista, haastavaa ja vaikeasti tavoiteltavaa?
Pahinta kai lienee entisestään kyynistyminen, välinpitämättömyyden lisääntyminen ja “kävelevä dildo” -mentaliteetin kasvaminen. Katoaako loputkin uskosta romantiikkaan ja parisuhteeseen, vai tapahtuuko “viimetalviset” kuin halolla päähän lyötynä, jolloin usko vakavampaan deittailuun palautui kuin ihmeen kaupalla?
Mene ja tiedä, tätä arvoitusta minäkään en ratkaise puhki analysoimalla ja asioita rationalisoimalla. Kunhan vain kaipaisin jotain muutakin kuin satunnaista hurvittelua ja ohikiitävää draamaa.
Ξ December 12th, 2008 | → 1 Comments | ∇ Elo |
Kuten olen jo aiemminkin monesti tainnut puntaroida – alan oikeasti olemaan hiljalleen kyvytön erottamaan mistä olen tänne jo kirjoittanut ja mistä vain kuvitellut kirjoittavani – kulkee aika meikäpojan elämässä suunnatonta vauhtia. Jopa ne päivät ja viikot, joille ei tunnu olevan mitään ihmeellistä suunnitteilla, tuntuvat liukuvan kuin rasvattu salama (mikä älytön vertauskuva, muuten). Havahduin tähänkin asiaan vasta katsoessani koska olen viimeksi kirjoittanut tänne. Siitähän oli jo yli viikko, vaikka “juurihan minä siitä ja tuosta kirjoitin“.
Meinasin jo paremman aiheen puutteessa jättää kirjoittamatta, mutta perinteiseen tapaan aihe löytyy aina silloin jostain kulman takaa, kun sen kuvittelee olevan kateissa. Aloin miettiä mihin aikani oikeastaan meni, etenkin kun olin flunssassa ja kipeänä, eikä liikuntakaan aikaa vienyt. Toisin sanoen tuntuu, etten ole oikeastaan mitään muuta töiden ohella tehnyt kuin nukkunut ja pelannut, ja niinhän se melkein on toki mennytkin.
Tarkempi tarkastelu ajankäyttöön kuitenkin paljastaa, että aikahan on mennyt myös hurvitellen ja ehkä niitäkin asoioita tehden, joihin ei aika tunnu riittävän terveenä normaaliarjessa. Kyse on siis näiden varasuunnitelmien toteuttamisesta pääsuunnitelmien epäonnistuessa ja kaikesta nautinnon irtiottaminen. Miksi tuhlata aikaa negatiivisuuteen ja asioista marmattamiseen, kun sen ajan voi käyttää mukavamminkin?
Hurvittelun myötävaikutuksena meinasi syntyä draamaa, tai näin ainakin itseäni pelottelin, mutta ilokseni huomasin, että joskus asiat todella menevät sen paremman kaavan mukaan. Toisaalta maailma tuntuu tasapainottavan itseään ja kun yksi draama vältetään, toisaalla sellainen synnytetään ja vaikka tämä tapaus syntyikin vain eräässä nettiyhteisössä pienimuotoisen väärinymmärryksen takia, ärsyyntyminen ehti tehdä vierailunsa. Kuten taannoin kirjoitin, me ihmiset taidamme rakastaa draamailua ja jo sillä oikeuttaa kaiken maailman saippuasarjatauhkan sekä Big Brother -ilmiöiden ja niiden kaltaisten olemassaolon. Sitä saa mitä tilaa.
Takaisin kiireisyyteen. Kun vihdoin flunssa alkoi helpottaa, oli aika palata lenkkipolulle, salille ja ekaa kertaa kuukauteen jopa treeneihin huitomaan, potkimaan ja vääntämään. Ah, miten hieno olo siitä tuli paitsi fyysisesti, että henkisesti, vaikka se paras kunto vielä odottaakin edessä päin. Tämä tietysti palautti meikäläisen Plan B -sairastelusuunnitelmasta takaisin kiireiseen arkeen, jossa saan suunnilleen elää tuntisuunnitelmaa, jotta ehdin tehdä kaiken “mitä pitääkin”.
Samalla sain idean tehdä jotain erilaista tänään. Paitsi etten ennen treenejä edes ehtinyt pelata (joskushan ne tv-sarjatkin täytyy katsoa ja levyarvostelut tehdä), päätin jättää pelaamisen pois koko illalta, ja vain sen vuoksi, jotta voisin kirjoitella ihmisille sähköposteja rauhassa (jostain syystä kerään näitä kirjoitustuttujakin “itsekseen”) sekä päivittää blogiani ja kommentoida palautetta, kun sitä on kerrankin astetta syvällisemmin tullut. Lasiin laatuviskiä ja näpyttelemään. Näin ravitsemuksen ja yhden viskilasin jälken olo on autuas ja raukea, vähän vastaavalla tavalla kuin hyvän seksin jälkeen. Meillä sinkuillakin on siis vaihtoehtoiset nautintomuotomme.
On mukavaa vaihteeksi tehdä jotain muuta kuin mitä normaalisti ja aina, siitä riippumatta onko se “normaali” jokapäiväinen puuhastelu kuinka mukavaa tahansa. Mukavaa on myös huomata, että vielä kykekee spontaanisti irroittautumaan suunnitelmista A ja B, ja tekemään yksinkertaisesti jotain sellaista mitä ei suunnitellut tekevänsä ja vieläpä ilman muiden ihmisten myötävaikutusta. Se kun on lopulta hulvattoman helppoa minun kohdallani, helppo kun olen.
Edessä on kuitenkin viikonloppu, jolle lähes “pitää” tehdä suunnitelmia. Jos ei niihin liity ihmisten näkemistä ja jonkinsorttista reeniohjelmaa, niin sitten pelataan ja nautitaan veronpalautuspullon antimista (Lagavulin 16 years old -viski, n. 65 euroa / 0,7 litra, suosittelen lämpimästi) ja ehkä tutustua mitä jännää normaalisti kasvissyönnin suhteen liian laiska allekirjoittanut saa aikaan uudella tehosekoittimellaan. Löytäisinkö vaikkapa uusia tapoja nauttia hedelmiä, marjoja ja vihanneksia?
Niin tai näin, naiselon suhteen olen pihalla kuin lehmä laitumella. Tilanne on kutkuttava, sillä en osaa lukea tilanetta ja en oikeastaan tiedä mitä ympärillä tapahtuu. Siltikään hiljaiseksi ja tylsäksi tätä elämää ei voi kutsua, joten en kehtaa edes tilanteestani valittaa.
Ohjaaja Väsymys viittoo taustalla ja näyttää kelloa. Pitänee lopetella kirjoitukset tältä osalta tähän ja painua toisen viskilasin kautta maate. Kuka tietää mitä viikonlopusta vielä tulee.
En voi, saati edes halua käsitellä otsikon aihetta niin laajalta alueelta kuin mitä kaikkea sen voisi kuvitella käsittävän. Eihän siihen riittäisi kenenkään aikakaan, tai ainakaan minun. Ironista onkin huomata parantumisen merkit siitä, että heti riittää virtaa keuhkoamiseen ja ärtymyksen purkamiseen, kun sairastus alkaa olla takana. Hyvä niin, kaiketi.
Myönnän olevani ymmärrysrajoitteinen, monessakin asiassa. En väitä olevani parempi kuin muut, ymmärtäväisempi kuin muut, en edes kehtaa vihjailla mitään sellaista. Väitän kuitenkin tuntevani itseni hyvin, luultavasti paljon paremmin kuin miten monet tuntevat itsensä. Näin ainakin olisi loogista tunnistaa itsensä ymmärrysrajoitteiseksi pieneksi ihmiseksi, jonka yksinkertaisen elämän saavat ymmälleen toisten ihmisten epälooginen käytös.
Tämänkertainen nurinani liittyy, yllättäen, naisiin. Sekä tietysti siihen, etten kykene ymmärtämään heitä. Tämä narina liittyy myös erääseen valitettavan yleiseen ilmiöön, jota en voi sietää, nimittäin ohareiden tekemiseen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, siis.
Jokainen lukija lienee joskus kuulleen lauseen “Antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa.” Tätä sovelletaan paitsi monesti myös äijämäisesti naisiin seksin suhteen, mutta toki kyse on paljon laajemmasta ilmiöstä ja käytöstavasta. Kun tätä taipumusta, piirrettä, tapaa – tai miksi ikinä sitä haluaakaan kutsua – lavennetaan sopivasti, voidaan tähän liittää myös tuo ohareiden tekeminen. Sovittujen asioiden yllätyksellinen peruminen tai purkaminen. Tätä tapahtuu niin kaverisuhteissa, kuin etenkin deittimaailmassa ja en näkisi miksei tämä valitettava ilmiö voisi toistua myös parisuhteessa. Onnittelut teille, jos olette onnistuneet tämän ilmiön kohtaamisessa kasvoista kasvoihin.
Otanpa tosielämän esimerkin omasta auvoisasta elostani. Olin taannoin sopinut treffit hieman kaukaisemmalla paikkakunnalla asuvan nuoren naisen kanssa. Rohkea ja suorapuheinen, nopeasti innostuvakin kun olen, ehdotin naiselle treffejä. Vaikka odotinkin hänen antavan minulle punaista valoa, treffit, tai viikonlopputapaaminen, tuli sovittua. “Wow!“, taisin tuumia, vaikka välimatkaa olisi kolminumeroisen kilometrimäärän verran ja rahaakin palaisi tuohon reissuun enemmän kuin pariin keskivertoviikonloppuun yhteensä. Mitäpä siitä, raha on vain rahaa ja sitä tulee aina jostain lisää. Eihän elämän nautinnoille ja kokemuksille, potentiaalisista romansseista nyt puhumattakaan, voi liian tiukkaa budjettia säätää.
Olin oikeastaan hieman äimistynyt suhteellisen nopeasti järjestyneistä deiteistä. Vaan mikäpä siinä, sehän on paras tapa tutustua toiseen: nähdä, kuulla ja fiilistellä – tunnustella tilannetta ja toista henkilöä kasvotusten. Treffien jälkeen kyllä tietäisi olisiko jatkoa missä muodossa, jos missään.
Kyyninen realistini kuitenkin muistutti minua kylmäsävyisesti asioiden mahdollisesta negatiivisista yllätyskäänteistä, joten laadin äkkiä mielessäni muutamatkin varasuunnitelmat jos ja kun homma kariutuisi, kuten odottaa jollain tavalla saatoin. Ja saanen tässä kohtaa muistuttaa, että minun intuitioni on harvoin väärässä näissä asioissa – kuten ei nytkään.
Kului kenties viikko ehdotuksesta ja niinhän siinä kävi, että reisille suunnitelma laukesi kuin meikäpoika kiihkeämpinä nuoruuden päivinäni. Eihän tuo lopulta yllättänyt yhtään, mitä sain kuulla, sillä tunnusmerkit – ne pienet asiat – olivat vahvistuneet päivä päivältä. Lopulta nainen sanoi suoraan, ettei hänestä ole järkeä tavata, sillä ei hänestä kuitenkaan olisi kaukosuhteeseen. No, ehken minäkään aivan noin pitkälle ollut asioita suunnitellut tai järkeillyt. Olipa kyse sitten hyvin keksitystä tekosyystä tai hieman hassusta oikeasta syystä, niin oharitoiminta sai taas ärsyyntymään. Tämä ajatusmallihan tunnetaan toisaalta myös “kuuntelematta paskaa” -asenteena tai “ei mulla varmaan kuitenkaan hauskaa olisi, joten jätänpä menemättä“.
Kun ohareihin ja peruutuksiin on tottunut niin deitti- kuin kaveririntamalla, on kyyninen realisti tehnyt salakavalasti sopimuksen alitajunnan kanssa. Lopputuloksena on itsesuojeluvaiston rakentama pettymyksenehkäisymekanismi, joka pitää huolen siitä, ettei ilta tai viikonloppu ole pilalla, vaikka suunnitelma A menisikin päin helvettiä. Aina löytyy jokin (vara)meno tai ohjelmantapainen, jota toteuttaa jos ja kun pääsuunnitelma tai ohjelmanumero peruuntuu. In your face, I’ve got a plan B.
Kuten arvata saattaa, tämä liittyy siihen kuinka aiemmin kirjoitin siitä miten on monta rautaa tulessa. Ikävämpi ihminen sanoisi tätä ihmisten ennalta suunnitelluksi hyväksikäytöksi, mutta pumpulissa elävät ja tynnyrissä kasvaneet sinisilmäiset eivät omista riittävästi pelimerkkejä moisten lausahdusten ostamiseen. Niin kauan kun emme elä ihanteellisessa maailmassa, jossa on kaikilla reilu meininki, vain häviäjät pelaavat avoimin kortein.
Kuten joku asian joskus kauniin runollisesti puki: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.
Ξ December 1st, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Väsyttää. Päätä särkee. Nokka on tukossa. Viikonloppu livahti vauhdikkaasti ja mukavasti ohi. Tuntuu, että vähän kaikkea ehti tekemään, vaikkei mitään suurta missään määrin. Vapaa-ajasta tuli nautittua niin pelaten, kuntoillen, baarissa käyden kuin sosialisoidenkin, tuttavuuksia nähden. Kaikin puolin mukavaa ja turvallista, sekä ennen kaikkea rentouttavaa.
Ryyppäämättömyydestä huolimatta sunnuntaiväsymys iski päälle ja vieläpä jonkinlaisen flunssan muodossa. Kurkku on karhea, aivan kuin orastasva kurkkukipu ja flunssa olisivat tulossa päälle. Vaikka hyvä yleiskunto pistää vastaan, räkätauti yrittää lannistaa sinnikkäästi.
Veto on poissa. Treeneihin ei kyennyt lähtemään, eikä tässä kunnossa siihen olisi järkeä ollutkaan. Jonkinlainen henkinen väsymystilakin uhkaa nousta ja vallata pään. Kaikista mukavista asioista huolimatta ja koetuista nautinnoista piittaamatta energisyys tuntuu valuvan kuin hieno hiekka sormien välistä. Viekö pelkkä flunssa näin helposti mielen “evvk“-tilaan?
Jonkinlainen pessimisminsekainen realismi yrittää myös härnätä muuten alati optimistista ja positiivista ajatteluani. Yritänkö tällä torpedoida omat myönteiset kokemukseni alitajuisesti ennen kuin ne tapahtuvatkaan, vain jottei minun tarvitsisi kohdata seuraamuksia vai varoittaako luotettavaksi toteamani intuitio minua etukäteen asioista?
Toisaalta, minun on turha jeesustella ja pelata pöytään mitään marttyyrikorttia harjoittaessani hankmoodymaista käytöstä ja iskiessäni tuleen useampaa rautaa kuin ehdin itsekään tajuta. Suojelen itseäni rakentamalla ympärilleni suojaverkkoa. Vaikka yksi naru katkeaisi, olisi varalla aina jotain, josta pitää kiinni. Vai poltanko sittenkin siltoja sitä mukaa kun niitä rakennan?
Lähes varmaa kuitenkin on, etten näitä tekstejä kirjoittaessani ja julkaistessani tee itselleni minkäänlaista edesauttavaa palvelusta, paitsi karhunpalvelusta. Syteen tai saveen, oman luovuuden ja rehellisyyden edelle ei voi laittaa yhtään ketään ihmistä. Vaikka en kyynikkona uskokaan sanontaan, että rehellisyys maan perii, noudatan tietyssä mielessä tuota samaista logiikkaa yhä edelleen.
Korkealentoisen ajatusliitelyni saa kuitenkin riittää, sillä fysiikka vetää kohti vaakatasoista lepotilaa. Pehmeäntumman dark ambientin saattelemana siirrän itseäni paranemaan ja virkistymään. Onhan edessä taas uusi viikko ja vuoden viimeinen kuukausi.