Ξ November 28th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Pikkujoulukausi on alkanut, allekirjoittaneen kohdalla tänään. Toisilla se alkoi aiemmin, joillain myöhemmin, ja varmasti maahan mahtuu monia, jotka eivät näitä rappiojuhlia vietä lainkaan. En jaksa edes pohtia kuinka monella tavalla mielipiteet pikkujoulujen tärkeydestä, turhuudesta tai yhdentekevyydestä mahtavat jakaantua, sillä näitä riittänee laidasta laitaan ja jokainen omanlaisellaan perustelulla.
Saavuin juuri käyttämäni kuntosalin pikkujoulupippaloista hienoisessa, tai oikeammin orastavassa hiprakassa. Humalaksi tätä ei kehtaa laskea, kunnon kännistä nyt puhumattakaan. Pikemminkin kyseessä on se noin reilun parin oluen rento ja luova tila, joka sopivan musiikin kera sai taklattua itselleen aikaa ennen nukkumista ja heräämistä viikon viimeiseen työpäivään.
Itse pippalot olivat rennot ja epäviralliset hengeltään: kevyttä turinointia seurassa, boolia, pientä purtavaa, esiintyvä bändi sekä hommansa osaava stand-up-koomikko. Aikaa tapahtumalle oli varattu vain se noin kolmisen tuntia, joka tuntui ehkä lyhyeltä yhteen istumiseen, mutta toisaalta arkipäivän ajankohdan huomioiden ratkaisu oli ehkä ihan hyvä. Jatkot yökerhossa ja siellä parit drinksut naamariin muutaman sanan vaihtamisen kera. Ihan kiva.
Pikkujoulujen funktio kävijälleen vaihtelee (etenkin suomalaisessa kulttuurissa) reilusti ja monesta seikasta riippuen. Työpaikan juhlat ovat luonteeltaan erilaisia kuin vaikkapa harrasteyhteisön, saati kaveriporukan vastaavat. Vastaavasti yksilötason tavoitteet ja pyrkimykset pikkujoulujen suhteen vaihtelevat runsaasti. Osa hakee ehkä ilmaista känniä, toinen vastaavaa illallista ja kolmas metsästää hedonistista leikkiä seksinkiilto silmissään. Työporukoissa ehkä halutaan avautua sille omalle pomolleen erinäisistä epäkohdista, harrasteporukassa kenties taputella selkään hyvin tehdystä hommasta. Tai toisin päin. Mix’n'match.
Haki juhlista sitten mitä tahansa, niiden sosiaalista merkitystä yhteisöissä ja porukoissa, joissa yhteydenpito ei ole tiivistä ja/tai rentoa keskinäisessä vuorovaikutuksessa, ei voi sivuuttaa. Katkerammat tapaukset jättävät juhlat välistä vedoten ties mihin tekosyyhyn ja kaikilla ei ole ehkä haluakaan pitää välejä työ-, harraste tai muihin tovereihin, sillä “on mulla muutakin tekemistä“. Osalle se voi olla kuitenkin, jos ei nyt ainoa, niin paras keino löysätä ranteita ja luoda sosiaalisia kontakteja niihin tahoihin, jotka muutoin jäisivaät kenties tavoittamatta tai vähintäänkin etäiseksi. Eikä se pieni virkistyshetki niiden tuttavuuksien kanssa vaihteen vuoksi ole taatusti hassumpi idea. Juhlista vain pitää osata nauttia, kukin omalla tavallaan.
Uni alkaa painaa, joten allekirjoittanut suuntaa vuodevaatteiden väliin pohtimaan viikonlopun suunnitelmia ja tekemisiä. Pikkujoulukausi on avattu, yhdet takana ja vielä muutamat edessä. Aika näyttäköön mitä arpa hedonistille eteen tuo. Millainen sinun pikkujoulukautesi on?
Ξ November 24th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Turkuun ensilumi teki tulonsa torstaina ja samalla uudisti maiseman kertaheitolla valkealla hunnullaan. Jos edeltävät viikot ovatkin tuntuneet lähinnä masentavilta pimeän, sateisuuden ja kuraisuuden myötä, niin ainakin lumipeite sai harmaan betoniviidakon näyttämään astetta inhimillisemmältä ja valoisammalta. Lumi, kaikessa tavallisuudessaan ja luonnollisuudessaan, saa ihmisissä aikaan hienoista riemastumista ja innostusta, aivan kuin kyseessä olisi (Suomessa) jokin harvinainen ja erityisen positiivinen ilmiö, josta saa nauttia liian harvoin. Ehkä näin joidenkin kohdalla onkin.
Toisaalta ymmärrän pienistä asioista riemuitsemisen ja pidän sitä jopa hyvänä puolena. En kuitenkaan ehkä aivan itse jaksa liputtaa lumen saapumisen puolesta, etenkään näin sen ensimmäisinä päivinä, jolloin lumi yleensä sulaa, jäätyy uudestaan ja niin edelleen, luoden kaduille ja teille, ah, niin mukavat mustat jääpeitteet. Mikäpä siinä muuten, mutta allekirjoittanut aikoo tänäkin vuonna sutia pyörällä ympäri vuoden töihin, lenkkeilystä nyt puhumattakaan.
Parit lumiset juoksulenkit ehti jo loppuviikosta tehdäkin, mikä osoittautui varsin virkistäväksi ratkaisuksi. Jotain koomista siinä kuitenkin tuntee, kun huomaa juoksevansa perjantai-iltana baarin ohi ja näkee sisällä olevat itseään nuoremmat tyypit ryystämässä kaljaa. Enpä voi sanoa, että vielä kymmenen vuotta sitten olisin kuvitellut siellä baarissa ollessani tekeväni näin. En kuitenkaan valita.
Pienimuotoinen sattuma osui myös tämän ensilumen myötä. Lienee ensimmäinen viikonloppu vuosiin, kun en ollut kumpanakaan iltana ravitsemusliikkeissä, missään juhlissa tai festareilla. Edeltävä virke saa varmaan kuulostamaan allekirjoittaneen alkoholisilta, mikä ei tietysti ole tarkoitus. Olisihan se totuudenvastainen väite, vaikka onkin myönnettävä, että alkoholilla on osuutta sosiaalisten suhteiden voiteluaineena ja kyllähän pubit sekä baarit ovat mukavia foorumeita sosiaaliselle kanssakäymiselle, niin tuttujen kuin uusienkin ihmisten kanssa.
Enkä oikein tiedä onko asia oikeastaan positiivinen vai vain neutraali. Rahaa toki säästyi, levättyä on tullut enemmän ja niin edelleen, mutta vastaavasti neljän seinän sisällä kökkiminen on sekin vähän ahdistavaa pidemmän päälle. Enkä edes laske lenkkeilyä tai kuntosalitreenausta sellaiseksi sosiaaliseksi tuulettumiseksi mitä baarireissut ovat, joten vaikka jotain sai, niin jotain myös joutui antamaan pois, vähintäänkin sen sosiaalisen rajapinnan.
Ehkä loppujen lopuksi yksi – paria kotona nautittua, oheisen kuvan mukaista, viskipaukkua lukuun ottamatta – kuiva viikonloppu ennen näin pahinta pikkujoulukautta on vain hyvä asia. Ehkä.
Tunnen olevani epäonnistunut nörtti. Vaikka kuinka yritin viettää perjantailla pidennetyn viikonlopun ja nököttää pelaten koko tuon ajan, niin vain muut aktiiviteetit jallittivat allekirjoittaneen pois koneen ääreltä. Jos vielä perjantai menikin mukavasti pelatessa, turkinpippureita napostellessa ja hieman viskiä maistellessa, viimeistään lauantai taipui rutiiniin. Salitreeni, eräät tuparit ja pitkäksi venähtänyt baarikeikka pitivät huolen siitä, että nörtteilysuunnitelma epäonnistui.
Onko tällä kaikella sitten mitään merkitystä? Eipä käytännön tasolla tietenkään, mutta noin periaatteellisella kylläkin. Olisi vaihteeksi ollut mukava pitää ideasta, joskin ehkä kummallisesta sellaisesta kiinni ja viettää viikonloppu ilman baareja ja oluita. Ei sillä, että humala olisi vienyt, mutta kuitenkin.
Mikä tässä nörtteilyssä niin sitten edes viehättää? Ehkä se, etten ehdi sitä enää niin paljoa harjoittaa kuin ennen. Ahnehdin harrastuksia liki enemmän kuin ehdin niiden ääressä puuhata ja toisaalta ei osaa luopua mistään. Toisaalta hyviä pelejä on niin paljon, että niihin sijoittaisi enemmänkin aikaa kuin on mahdollista, unohtamatta elokuvia, tv-sarjoja ja sosiaalisia ajanviettotapoja. Mikä parasta, pelaaminen ja muu vastaava puuhastelu on mitä parasta vastapainoa kuntoilulle ja toisaalta mitä parhain rentoutumistapa työn vastapainolle, niin läheltä kuin alani tätä harrastusta liippaakaan.
Olen tyytyväisempi kuin kuukausiin, vaikka toisin voisi aiemmin kariutuneesta parisuhteesta päätellä. Asiat vain ovat niin paljon paremmin, kaikin puolin. Vielä kun löytäisi lisää aikaa tälle kaikelle, niin voisin vain nautiskella ja hemmotella itseäni. Palaan takaisin tv:n ja pelin ääreen.
Jos en olisi ymmärtänyt eläneeni niin hektistä ja tapahtumarikasta elämää, voisin kuvitella olevani käänteisesti piripäissäni ja ihmetellä miten maailma menee niin nopeasti eteenpäin päivä toisensa jälkeen. Vaikka tunnen saaneeni paljon niin sanotusti aikaiseksi, tuntuvat päivät loppuvat kerta toisensa jälkeen kesken. Tässä on toki puolensa, odottaminen ei ole ollut ikinä näin helppoa. Joulu tuli kuin puun takaa, siitä huolimatta, että olin tietoinen sen saapumisesta, ja tänä vuonna se tuli minulle – kuten miljoonille muillekin – kuusi viikkoa etuajassa. Puhun tietysti ilmiöstä nimeltä World of Warcraft ja sen lisälevystä Wrath of the Lich King.
Jos ensin päiväni menivät pitkälti tähän valmistautuessa, tehden muun muassa muita asioita pois alta, etteivät ne haittaisi pelaamista, niin nyt näyttäisi aika uppoavan tuohon taianomaiseen peliin ja näin tulee varmasti lähiviikkojen aikana käymäänkin. Tiedän kuulostavani äärimmäiseltä nörtiltä sanoessani, että tämän rinnalla eivät hirveästi yhdentekevät ihmissuhteet kiinnosta, tai oikeastaan muukaan sellainen ajankäyttö, joka ei koske omaa hyvinvointiani, oli kyse sitten henkisestä tai fyysisestä sellaisesta.
Se alustuksesta. Perimmäinen ideani ei ollut hehkuttaa sitä kuinka taas pitkästä aikaa tunnen pelien sytyttäneen minua näin voimakkailla tunteilla, vaan minulle tyypillisen suihkufilosofoinnin tuloksena havahduin sekä tähän omaan hedonismiini, että myös aiemmin eteeni heitettyihin itsekeskeisyyssyytöksiin, jota voisi tietysti myös itserakkaudeksi kutsua.
Kuten varmasti jokainen meistä, enemmän tai vähemmän normaalilla tai paremmalla itsetunnolla varustettu, minäkin rakastan itseäni. Itserakkauden merkitystä ovat korostaneet myös monet suuret ajattelijat, eikä suotta, tässä maailmassa kuitenkin meistä jokainen on lopulta yksin ja omien ajatustensa kanssa. Kärjistetysti sanoen voi todeta, että me synnymme tähän maailmaan yksin ja me kuolemme yksin. Riippumatta siitä onko ympärillä muita vai ei.
Se, mitä teemme elämällämme, on meistä itsestämme kiinni. Olemme oman onnemme seppiä, oman tien rakentajia. Itse valitsemme polkumme ja kannamme vastuumme siitä mitä elämä eteen heittää. Sattumalla on toki sormensa pelissä, mutta useimmiten on todettava, että sitä saa mitä tilaa, kuin että fatalistin tavoin osoittaisi sormellaan niin sanottua onnea. On tärkeää rakastaa itseään ja ymmärtää oman itsensä merkitys omalle elämälle. Se ei ole lainkaan niin itsestään selvä asia kuin voisi kuvitella.
Yksi huomio tästä, ja asia joka on saanut minutkin kyynistymään vuosien varrella, on juuri se seikka, että meistä jokainen on itsekeskeinen. Jopa ne, jotka meitä sormella asiasta syyttävät. Eihän heillä olisi mitään syytä syytellä, jos heillä ei olisi oma lehmänsä ojassa? Meitä kiinnostaa eniten oma hyvinvointimme, suorasti tai epäsuorasti, eikä siinä mitään kunhan sen tiedostaa ja on sille rehellinen.
Olen huomannut joistain ihmisistä, että heillä on tapana ottaa minuun yhteyttä, kun he tarvitsevat jotain. He eivät välttämättä edes kiertele tai kaartele pyyntönsä kanssa, mutta en silti usko, että he edes tiedostavat sitä seikkaa, että olen heille pelkkä työkalu tietoon tai apuun. Soitto voi tulla, kun pitää pyytää pientä palvelusta tai kun heillä on epäselvyyttä jonkin asian suhteen. Kun asia on hoidettu, he katoavat – vanhan sanonnan lailla – kuin pieru Saharaan. Aina siihen asti, kunnes on seuraavan palveluksen tai avunpyynnön paikka. Kiitos heille, sellaiset ihmiset ovat valaneet minun uskoani kyynisyyteen, itsekkyyteen ja lopulta myös itserakkauteen. Toiset ihmiset toimivat varsin hyvänä sosiaalisena peilinä.
Jottei jaarittelu menisi aivan liian pitkäksi, haluan loppukaneetiksi tällä yllä olevalla tajunnanpurolla perustella omien harrastusten jalustalle nostamista. Ihmiset vaihtuvat, etenkin ne tyttö- ja poikaystävät, mitä kelläkin nyt onkaan, mutta harrastukset, ajatukset ja mielipiteet säilyvät. Niistä voi pitää kiinni jos itse haluaa, muista ihmisistä vain niin kauan kun se heille itselle sopii. Rakastakaa itseänne, sillä omasta hyvinvoinnistanne tässä maailmassa vastaatte vain te itse. Hyvää joulua, minä palaan Northrendin kylmään fantasiatodellisuuteen.
Otsikko ei viittaa krapulaan, ei liioin nurkista löytyviin eläintenraatoihin, eikä edes pesemättömiin tiskeihin tai unohtuneisiin roskapusseihin. Ei mitään moista itsestäänselvyyttä. Tämä tila kutsuu korkealentoisuutta.
Sunnuntaissa on pienessä mittakaavassa samaa tunnelmaa kuin talvessa. Se tuntuu viikon kuolemalta ja erään syklin päättymiseltä, siinä missä maanantai uuden ajan alulta ja henkiseltä nollaamiselta. Suhtaudun kumpaankin päivään hyvin kaksijakoisesti, jopa ristiriitaisesti.
Toisaalta sunnuntai on täysin menoista vapaa päivä ja antaa mahdollisuuden lauantain riekkumiselle, tarjoten päivän vaikka nukkumiselle, levolle ja laiskottelulle. Toisaalta se on myös mitä parhain päivä harrasteille ja monille alkoholivapaille aktiviteeteille. Ja nyt jossain kuuluu särkyvän lasin ääni, kun jonkun leuka ottaa osumaa lattiasta samanaikaisesti siihen osuvan juoma-astian kanssa. “Ai miten niin sunnuntaina ei voi ottaa viinaa?“, kuuluu kysymys. Toki voi, ottakaa vain jos maistuu, mutta minulla on arki edessä. Viiko loppuu tähän ja huomenna synnytään uudestaan.
Sunnuntai toisaalta masentaa (sikäli kun minun kohdalla moisesta voi edes puhua) ja toisaalta se tuntuu vapaalta aivan kaikesta; niin arjesta kuin viikonlopun juhlintarikkaasta sosialisoinnistakin. Samalla tavalla maanantai tuntuu sekä ahdistavalta viikon ensimmäisenä työpäivänä, mutta jollain tavalla myös vapauttavalta ja koneen uudestaan käynnistävältä virtapiikiltä. Samalla tavalla kuin aamiainen, joka herättää elimistön toimintaan. Ja onhan allekirjoittaneella maanantai aina harjoituspäivä, joten sitä jollain kummallisella tavalla jopa innostuneesti odottaa. Eivätkä nuo työpäivätkään maanantaisin tylsiä ole, kiitos sähköpostisuman ja mahdollisten viikonlopun aikana ilmestyneiden töiden.
Sunnuntai tuoksuu kuolemalta, mutta mukavalta sellaiselta. Se ei pelota, eikä ahdista. Se on vaan vääjäämätön loppu ja samalla sen loppuminen alku uudelle työ- ja harrasterupeamalle. Voipahan taas alkaa odottamaan seuraavaa viikonloppua.
Sunnuntaitunnelmia viritteli: Therion – Son Of The Staves Of Time
Mitä olisi elämä ilman draamaa ja tragedioita? Ei ilmeisesti mitään, ainakaan mitä on ihmisen käytöksiin ja keskusteluihin katsominen. En tietystikään tarkoita suuria tragedioita onnettomuuksineen ja tulipaloineen, vaan ihan ihmisten omista päivittäisistä valinnoista johtuvia ihmissuhdedraamoja ja niihin liittyviä “tragedioita”.
Rohkenisin väittää, jälleen kerran, että suurin osa näistä ihmissuhdedraamoista – niin parisuhteissa, erinäisissä säädöissä kuin kavereiden välisissäkin – voitaisiin välttää sillä kuuluisalla kommunikaatiolla. Asialla, jonka puolesta olen yrittänyt toitottaa jo useamman kuukauden verran täällä ja ilmeisen monen tuopin että kahvikupinkin äärellä.
Mutta kaikesta päätellen ihmiset nauttivat näistä kuvioista. Miksi ihmeessä muuten ihmiset välittäisivät kaiken maailman reality tv -ohjelmista, etenkin sellaisista kuten Big Brother ja monet muut vastaavat? Halusta tarkkailla, tietysti. Sosiaalipornoa siihen itse tarkoitukseen, kun sitä ei ole itsellä saatavilla. Samalla tavalla kuin ihmiset hankkivat seksuaalisen stimulaationsa masturbaation riemuihin silloin kuin seksiä ei ole saatavilla. Näin hieman kärjistetysti asian ilmaisten, totta kai.
Myönnän, että olen itsekin alkanut pitää näistä draamoista, joko sivullisena tai osallistujana. En niinkään noista reality tv -ohjelmista, mutta näistä kohdalle sattuvista virtuaalisista tai reaalimaailman sellaisista kylläkin.
Erilaisten verkostoitumisten myötä nämä draamatapahtumat ovat nousseet aivan uuteen potenssiin. Verkkopelit, verkkoyhteisöt ja muut vastaavat normaalin sosiaalisen elämän ja kanssakäymisen päälle ovat mahdollistaneet maiden ja kulttuurien rikkovan draamakierteen muodostumisen suorastaan käden käänteessä. Flirtti nettipelissä pelaajalta A pelaajalle B, ja jo sivusta seurannut mustasukkainen C onkin tekemässä tikusta asiaa.
Verkkopelien ja -yhteisöjen draamat ovat kuitenkin vain pientä siihen mitä tapahtuu, tai saattaa tapahtua, reaalimaailmassa. Jälleen kerran saatiin tuta tosielämässä, että vääränä hetkenä väärältä ihmiseltä tapahtunut humalainen tunnustus tietylle henkilölle sai aikaiseksi lumipalloefektin, jonka myötä oltiin haukkumassa puolentoista vuosikymmenen takaisia ystävyyssuhteita “kaksinaamaiseksi mulkuksi” ja polttamassa siltoja kommenteilla “luottamuksen pettämisestä” ynnä muusta sellaisesta. Vaikka asianomaista ei nyt oltu edes petetty, huijattu tai kusetettu. Kaikkea ei vaan oltu tuotu esille kyseessä olevalle tapaukselle – ja ihan syystä.
Jännitysnäytelmää saanen seurata enemmän tai vähemmän sivusta, keskeltä tai valitsemastani paikasta lähipäivät, -viikot tai kenties kuukaudetkin. Eipähän käy aika tylsäksi.
Lopuksi sivuraiteille hypäten on aika painua – kulkematta lähtöruudun kautta – suoraan nautinnolliseen leffa- ja saunailtaan syömään hyvää ruokaa, juomaan sopivasti olutta ja muita mukavuuksia, sekä tietysti nauttimaan hyvästä seurasta.
Asiaan myöskään mitenkään liittymättä on pakko vielä kerran hehkuttaa Slayerin uutta, 2009 ilmestyvän levyn esimaistelukappaletta. Helvetti, näin energisellä menolla ne draamatkin saavat purra sitä kuuluisaa pölyä.
Slayer – Psychopathy Red
Ξ November 6th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Havahduin taas seikkaan, että päivät ovat menneet viime viikot melkoista vauhtia. Tuntuu kuin jokaiselle päivälle riittäisi enemmän kuin tarpeeksi tekemistä, niin töiden kuin vapaa-ajankin osalta ja tunnit kuluvat kuin minuutit konsanaan. Toisin kuin voisi luulla, tunnen myös saavani aikaiseksi paljon. Treenit sujuvat hyvin, niin lajin kuin kuntosalinkin puolella ja tuloksiakin tuntuu tulevan.
On myös ollut aikaa rentoutua muiden harrasteiden parissa, eikä sosiaalisia suhteitakaan ole tarvinnut laiminlyödä. Asiat nivoutuvat yhteen lähes saksalaisella täsmällisyydellä ja tarkkuudella. Silti tuntuu, ettei kaikkea haluamaansa ehdi mitenkään tehdä. Ei lähellekään. Ei edes etäisesti. Siinä myös syytä kirjoitustaukoihin.
Ja 13.11. on tällaiselle nörtille lähes pyhäpäivään rinnastettava hetki, silloin nimittäin ilmestyy vuoden eniten odottamani pelituote. Laajennuspaketti, joka kaikella todennäköisyydellä tulee tarjoamaan taas kuukausiksi ja sadoiksi, kenties tuhansiksi tunneiksi tekemistä siitä eteenpäin. Mihin tässä enää tarvitsee lähteä, kun lähes kaiken saa hoidettua työpaikka-sali-koti-akselilla?
