Ξ October 27th, 2008 | → 5 Comments | ∇ Elo |
Loppuviikko taittui viikonlopuksi suorastaan salakavalasti ja jo ennalta täyteen buukattu viikonloppu vierähti alta liukkaasti ja tapahtumarikkaasti. Parit varpajaiset ja herkullinen keikkailta takana, täydennettynä lyhyehköllä visiitillä firman puolesta pääkaupunkiseudulle sekä muutamat pikkutunnit juomineen baarissa. Tuttuja varmaan kymmenittäin paikalla eri puolelta Suomea. Kaikkiaan varsin mainio ja täyteläinen viikon lopetus.
Mutta kuten aina, myös ajatuksille ja herkullisille keskusteluille oli aikaa – eikä lainkaan vain positiivisessa valossa. Viime aikoina on tullut huomattua uudestaan – aivan kuin asian olisi ehtinyt välillä mukamas unohtaa – kuinka rehellisyys tapaa olla ihmisille, ainakin liian monelle, vaikea asia hallita. Jos ei nyt tällä kertaa niinkään (vain) omaan elämään liittyen, niin liian paljon tätä asioista kenties eniten inhoamaani – epärehellisyyttä – esiintyy myös läheisten ja tärkeiden ihmisten elossa, oli kyse sitten ystävistä tai sukulaisista.
Tarkennetaan nyt näsäviisaille ja muille killisilmille, etten suinkaan tarkoita sellaista epärehellisyyttä, joka on olennainen osa esimerkiksi normaalia huumoria tai sarkasmia, vaan suoranaista asioista valehtelua, tärkeiden asioiden peittelyä tai kieltämistä. Siis sitä, mitä nyt ylipäätään valehteluksi maalaisjärjellä käsitetään ja joiden kohdalla ihminen voi tuntea itsensä rehellisesti huijatuksi.
On monellakin tapaa paljon merkityksettömämpää tulla huijatuksi tai valehdelluksi tuntemattomien, tai jopa puolituttujen toimesta, kuin läheisten kavereiden, ystävien tai jopa seurustelukumppaneidensa toimesta. Kuten olen aiemminkin asiaa sivunnut, kommunikaatiokyky on kaikki kaikessa, etenkin parisuhteissa ja näissä vilppi on kenties pahempaa henkilökohtaisella tasolla kuin missään muualla elämän alueella. Kukapa esimerkiksi haluaisi tulla huijatuksi, kusetetuksi tai petetyksi omassa parisuhteessaan sen toisen ihmisen toimesta? Tuskinpa kukaan jollain tavalla parisuhdettaan arvostava.
Silti näitä yllä mainittuja tapauksia sattuu ja tapahtuu alituiseen. Sen sijaan, että ongelmia pyrittäisiin hoitamaan ja korjaamaan suhteen sisällä – ja etenkin sen aikana – pahimmillaan ihmiset aiheuttavat vain enemmän tuhoa omalla eskapistisella omahyväisyydellään. “Mitä siitä jos mä tässä panen tuota ihan kivaa kaveria, eihän mun mies/nainen siitä kuitenkaan mitään tiedä ja mitä se ei tiedä, ei voi sitä loukata?”
BANG – ja sitten se olikin jo entinen parisuhde.
En tiedä kumpi on pahempaa: pettäminen ja sen kertomatta jättäminen vai pettäminen ja sen myöntäminen. Tietysti tärkein kysymys on miksi ylipäätään ihminen pettää ja siten ottaa ensimmäisen askeleen toisen huijaamisessa, kusettamisessa, hyväksikäytössä tai miksi ikinä asiaa haluaakaan kutsua, mutta se ei ole tämän kirjoituksen perimmäinen pointti.
Mikä sitten on se niin sanottu pointti? Tarinahan voisi hersyä tästä hyvinkin pitkälle, mutta yritetään pysyä ytimessä. Kysymys on motiivista epärehellisyyteen. Miksi elämänsä tärkeimpiä ihmisiä, ehkä juuri sitä tärkeintä, huijataan suhteessa? Miksi juuri Hänelle kaikista valehdellaan? Onko parempi paeta ongelmat kuin kohdata ne silmästä silmään ja koittaa ratkaista ne?
Jos tietäisin näihin kaikkiin satavarman oikean vastauksen, olisin varmaan kirjoittanut jo kirjan ja siinä sivussa netonnut sievoisen summan kahisevaa. Voin vain tarjota helppoja, todennäköisiä vastauksia. Ne eivät ole ehkä oikeita, mutta ainakin summaavat aiheen osalta omaa ajatusmaailmaani ja sitä kautta myös elämänkatsomustani. Täten myös kertoen minusta enemmän, kaiken rehellisyyden nimissä, totta kai.
Myönnän olevani kyyninen ihminen. Tarkoitan tällä juuri kyseisen linkin selostusta. Koen ihmisten olevan itsekkäitä kaikissa teoissaan ja täten loppuviimeksi tämä puhdas itsekäs, jopa eläimellinen käytös johtaa meidät epärehellisyyteen – oman edun nimissä tietenkin. Mutta voisiko sitä järkeä käyttää hieman pidemmälle kuin hetkellisen hedonismin nimissä? Edes sen verran, että säästäisi molemmat tahon – valehtelun kohteen ja valehtelijan – pahemmalta tunnemyrskyltä ja mahdollisesti ikäviltä seurauksilta.
Minua kuvottaa epärehellisyys. En halua vähätellä ja sanoa, etten pidä epärehellisyydestä, koska koen sen paljon voimakkaammin. Kun näkee ympärillään valehtelun ja epärehellisyyden takia tuhoutuneita ihmissuhteita, tai vähintäänkin sen aiheuttamaa tulehdusta niin kaveri- kuin parisuhteissa, voi vain kysyä kannattiko sen itsekkään ihmisen touhu alkujaankin? Oliko kaikki sen arvoista?
Ξ October 22nd, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Voinko edes rehellisesti otsikoida asian noin, kun en ole sitä koskaan hukannutkaan? Sisäinen Hank Moodyni on taas tehnyt heräämistään, kun parisuhdekuvioista on kulunut aikaa jo parisen kuukautta. Myönnän toki viettäneeni paljon rauhallisempaa ja vähemmän dekadenttia aikaa, kun vielä seurustelin, mutta varsinainen elämästä nauttiminen ja sitä kautta tietynlainen hedonismi ei ikinä kadonnut minnekään.
Nyt tuo hankmoodymainen huoleton, jollain tapaa moraaliton ja dekadentti elämä on alkanut taas löytyä. Oikeastaan pitkälti samalla tavalla kuin vime syksynä, mutta vähemmällä alkoholinkäytöllä ja runsaammalla liikunnalla. Päihde vaihtui huumeeseen, jos asian haluaa liioitellusti ilmaista. Ei sillä, että viinaa olisi ikinä kohtuuttomasti mennyt, mutta enemmän kuitenkin.
Tämän huolettomuuden ja nautinnon tavoittelun myötä on herännyt tuo yllä mainittu hankmoodysmi. Miksi rajoittaa itseään kiehtovilta seikkailuilta, kun elämästä voi nauttiakin? Miksi torjua kohtalokkaat femme fatalet, vain koska joku muu tekisi niin? Miksei antautua merkityksettömiin lemmenleikkeihin, jos molemmat osapuolet siitä nauttivat, eikä kukaan edes pahoita mieltään? Muut moralisoikoon, minä nautiskelen.
Viime viikonloppu oli hyvä muistutus siitä, miten monenlaista mukavaa voi mahtua pariin hassuun vapaapäivään. Liikunta, pelaamiset, laadukas tv-viihde, ystävien ja sukulaisten näkeminen, ravintolaelämä ja seksuaalinen kanssakäyminen mahtuvat hyvin yhteen viikonloppuun, kun vähänkin jaksaa suunnitella ajankäyttöään. Eikä rahaakaan mennyt kohtuuttomasti. Edes alkoholi ei muistuttanut käytöstään kuin hienoisella päänsäryllä.
Elämä on hienoa, kun siitä haluaa tehdä sellaista. Jokainen on oman onnensa seppä – klisee, joka pitää paikkaansa niin täydellisesti. Kun on jo melkein kaikkea mitä elämältä kaipaa, miksei siitä nauttisi? Ironista, se ainoa mitä elämästäni puuttuu on sellaista mitä ei rahalla saa. Onneksi aikaa saa rahalla ja oikealla ajankäytöllä saa lähes mitä vaan.
Väsyneenä, mutta tyytyväisenä voin painua pehkuihin, loppuviikkoa suunnitellen.
Istun sohvalla läppäri sylissäni ja NFL-peliä sivusilmällä seuraten. Mikäpä olisikaan parempi hetki purkaa ajatuksia ja huomioita omasta harjoittelusta kuin penkkiurheilun äärellä, alkuillan voimatreenistä toipuen.
Alunperin minun piti tehdä tämä jo kolme viikkoa sitten, heti syyskuun lopussa ja summata siihen syyskuun treenaus, mutta niin vain aika vierähti, että tätä kirjoitaessa ollaan lähempänä marras- kuin syyskuuta.
On hyvä summata tähänastinen salitreenaus pakettiin ja tarkastella mihin suuntaan on menty, mitä on tullut tehtyä ja minkälaista edistymistä on ehtinyt tapahtua. Vaikka painot ja määrät ovat vielä suhteellisen pieniä, ainakin selkää edistymistä on tullut.
Treenipäivät ovat alun tunnista venähtäneet puoleentoista, joskus jopa vajaaseen pariin tuntiin ja tehtyjen harjoitteiden määrä kasvanut. Lisäksi olen ottanut hieman säkkiä reenin lopuksi toisinaan, ihan vain saadakseni hieman enemmän tuntumaa iskuihin, kun sitä ei tule aina kamppailulajitreeneissä samalla tavalla tehtyä, sen keskittyessä enemmän tekniikan treenaukseen ja sparraamiseen.
Tällä hetkellä toistan pääasiassa 12-10-8 sarjoja eri liikkeissä, harjoitusten keskittyessä lajitaustani tuntien lähinnä ylävartaloon. Tärkeimmät toistot keskittyvät selkään, käsivarsiin, vatsaan, rintaan sekä hartioihin, jalkojen ja muun osaston tullessa siinä sivussa.
Lyhyesti summattuna, näillä painoilla mennään tällä hetkellä:
- penkki 35-40 kg
- kylkilihakset 25 kg
- pystypunnerrus 10 kg
- olkapäät 5-6 kg
- vatsapuristus laitteessa 60-65 kg
- yläselkä taljassa 55-60 kg
- hauikset taljassa 45-50 kg
- ojentajat taljassa 35-40 kg
- pohkeet 105 kg
- jalkaprässi 133 kg
Näiden lisäksi tulee tehtyä vaihtelevia liikkeitä vatsalla, jaloilla, rintalihaksilla ja hartioilla, sekä jonkin verran vaihdeltua painoja, jottei lihas liikaa totu samoihin harjoituksiin ja jotta touhuun saa vähän lisää vaihtelua muutoinkin.
Muutoin liikunta on koostunut noin kerran viikossa lenkistä sekä lajitreenistä 2-3 kertaa viikossa. Ei sillä, että nämä luvut kiinnostavia kenestäkään varmaan olisivat, mutta toimivatpa omana treenikalenterinani ja muistiinpanonani myöhempiä aikoja varten. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.
Havahduin taannoisella kävelyreissullani matkalla töihin värisokeuteen. Kun normaalisti kuljen pyörällä töihin ja yleensä vielä varsin reippaalla sykkeellä, vain harvoin tulee kiinnitettyä muuhun huomiota kuin liikenteeseen, sekä tietysti syksyn aina niin pirteään ja kirpsakkaan keliin. En ollut edes kiinnittänyt huomiota kellastuneisiin lehtiin, maahan pudonneisiin oranssin ja punerruksen sävyttämiin kellertäviin luontokappaleisiin. En liioin luurangoiksi käyneisiin oksiin ja ympäristöni värivaihteluun. Olin huomannut vain sateiden tulemisen, taivaan tummumisen ja ilman tasaisen koleutumisen – senkin lähinnä tasaisesti kasvavista vaatekerrostumista. Tunsin itseni värisokeaksi.
Samalla havahduin ajatuksieni myötä tämän koskevan myös muuta elämääni. Elämä on muuttunut pragmaattisen mustavalkoiseksi ja yksioikoiseksi. Tee tai jätä tekemättä. Kyllä tai ei. Kaikki tai ei mitään.
Tämä piirre on korostunut etenkin kuluneiden viikojen ja kuukausien aikana ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Tuntuu entistä ärsyttävämmältä, kun ihmiset ovat kykenemättömiä ilmaisemaan halujaan, tarpeitaan ja mielipiteitään. Kun vastausten saaminen mitä yksinkertaisempiin asioihin on kiven alla, ei liene ihme, etteivät ihmiset oma-alotteisesti nosta kissaa pöydälle käsiteltäväksi ja käy asioita läpi sitä mukaa, kun ne tulevat esille. Tämän vielä ymmärrän, mutta kun asioita kierrellään, kaarrellaan ja pyöritetään kuin poliitikot peukaloitaan konsanaan, pistää miettimään mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu.
Ovatko monimutkaistuneet sosiaalirakenteet ja teknologian luomat kommunikaatiokeinot Internetin moninaista keinoista puhelimiin niiden monimuotoisine viestimiskeinoineen tehneet viestimisestä liiankin hankalaa? Onko välttely ja asioiden panttaaminen saanut uusia ulottuvuuksia näiden mahdollisuuksien myötä? Mitä on tapahtunut ihmisten kyvykyydelle olla rehellisiä ja/tai suorapuheisia? Miksi joudun tuhlaamaan hirveästi aikaa arvailuun ja teoretisointiin, kun asiat voisi hoitaa helpostikin parilla lauseella?
“Otatko kahvia?”
*hiljaisuus*
“Entä teetä?*
‘Emmä tiiä.’
“Maistuisko olut?”
‘Ehkä, en osaa sanoo… täytyy kattoo…’
Mikä teitä ihmisiä vaivaa? Voisitteko ehkä olla hieman mustavalkoisempia – edes vastauksissanne? Koittakaa edes.
Ajattelen kuulemma liikaa. Mikä absurdi ajatus! Voiko kukaan ajatella liikaa? Oikeasti? Aikuisten?
Saavuin kotiin poikkeuksellisesti – perjantai-illan huomioiden – jo kahden tienoilla, hieman kai aiemminkin. Miksi tulin konelle menemättä nukkumaan? Halusin kaiketi sosialisoida netissä musiikkia kuunnellen, yöevästä syöden ennen pään tyynyyn iskemistä. Ja toki koska halusin kirjoittaa blogia.
Alunperin aikomukseni oli kirjoittaa SPI:sta (palataan tähän myöhemmin), mutta totesin olevani sittenkin hieman liian humalassa siihen. Annoin itseni toipua musiikin tahdissa ja tuttavien että ystävien kanssa netissä keskustellen. Viis siitä, että kello olisi reilu kaksi aamuyöllä; netissä olisi aina tuttavuuksia.
Ilta meni mukavasti: herkullisia tortilloja syöden, elokuvaa katsoen, saunoen ja olutta juoden. Mikäpä siinä, kun kaikki hyvässä seurassa. Puolenyön jälkeen vain puolet meistä neljästä suuntasi keskustaan, josta meistäkin toinen suuntasi kotiinsa luvatun mukaisesti, eli kotiin naisensa luoksi. Yksin tuopposeni kanssa jäätyäni, ja aikani jo ajatuksiani puineena, oli aika suunnata kotiin. Vettä, ruokaa ja maate.
Kirjoitusvimmani oli suurempi kuin selväpäisyyteni, mutta jotain jää seuraavaankin päivään. Takana on kuitenkin yhdentoista päivän taukoamaton kuntoilu, joten välipäivä oli vain paikallaan. Edessä taas salia ja muuta jännittävää, sekä tietysti nyt luvattua kirjoitusaktiviteettia.
Lopussa fiiliksiin sopiva kappale, joka lyriikoiden ja itse positiivisuutta hersyävän materiaalin puolesta on mitä mainiointa tähän olotilaan. Unimusiikiksi jotain muuta, mutta tähän väliin juuri tätä.
Pink Floyd – Take it Back
Viime aikoina ovat kirjoittelut jääneet vähemmälle. Monestakin syystä. Liikunta on vienyt allekirjoittanutta kuin pässiä narussa ja viime viikosta taisikin tulla elämäni ensimmäinen seitsenpäiväinen treeniviikko. Vaihtelua on tullut juuri sopivasti, palautumaankin on ehtinyt ja energisyyttä on silti ollut vaikka muille jakaa. Kylilläkin on ehditty hummailla ja pelejä pelailla.
Teoriassa elän kuitenkin helvetin tylsää elämää. Käyn töissä, salilla, treeneissä. Tulen kotiin, käyn suihkussa, teen ruokaa ja syön. Katson digiboksilta ehkä jonkin tv-sarjan jakson tai tallennetun NFL-pelin. Ilta venähtää helposti pelatessa, viime aikoina WARia, toisinaan myös hitusen WoWia. Jännittävää.
Viikonloppu vetää ulos. Baariin on kuin pakottava tarve leikkimään sosiaalista elämää. Katsomaan siinä sivussa ehkä vastakkaisen sukupuolen touhuamista ja morjestamaan kavereita. Ajatus kotona olemisesta koko viikonlopun vain pelaten ja telkkaria katsoen ahdistaa. Ahdistaisi, vaikka siinä oliskin jokaiselle päivälle liikuntaa. Onko kyseessä jokin sinkkuilun sivuoire vai tarvitsenko sosiaalista voimistelua fyysisen rinnalle ulos lähtiessäni? Harjoittamaan verbaliikkaa, leikkimään supliikkia tarinaniskijää tai muuten vaan kertomaan pari huonoa vitsiä?
Olen toisaalta varsin tyytyväinen. Kiireiset, tekemisentäytteiset päivät sopivat minulle. Ahdan niin arkeni kuin viikonloppunikin täyteen kaikkea mukavaa tekemistä. Pelaamisessa voin yhdistää pelaamisen vuorovaikutteisen luonteen yhdessä sosiaaliseen käytökseen jauhamalla jutunjuurta verkon yli niin reaalielämän kavereiden kuin virtuaalituttavuuksienkin kanssa. Samalla kuuntelen (yleensä) hyvää musiikkia ja mikseipä joskus perjntai-iltaisin lasi hyvää viskiäkin maistu muun ohella.
Silti sitä jotain tietysti puuttuu. Intohimoa, seksiä ja – tässä kohtaa voin myöntää tulleeni vanhaksi – ehkä jopa sitä romantiikkaa, oli se kuinka arkista tahansa. Tai tarkemmin ottaen kai haluan tuntea enemmän. Kylmyys, kyynisyys ja tympääntyneisyys eivät ole hyviä tavotteita tai olotiloja. Koettu on.
Toisaalta elämä tuntuu taas vaihteeksi kovin päämäärättömältä. Teenkö oikeasti töitä loppuelämän, siinä sivussa treenaten, pelaten, tv-ohjelmia katsoen ja joskus hieman alkoholin kanssa kiireettömästi aikaa viettäen? Siinäkö se oli? Rinse & repeat until it’s game over? Elämän tarkoitusta ei kannata miettiä, se on jo ratkaistu, mutta ehkäpä joku lyhytaikaisempi tavoite olisi paikallaan. Sitä etsiessä.