Ironian monet kasvot
Ξ September 2nd, 2008 | → 3 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |
Aloitan tämänkertaisen jorinani lainauksella Wikipediasta, joka saa kunnian toimia tekstini alkusoittona:
Ironia, eli epäsuora iva, on huumorin laji. Sana juontuu kreikan sanasta είρωνεία, teeskentely.
Ironia on ilmaisumuoto, jossa todellinen merkitys ja käytetyt sanat ovat ristiriidassa. Ironiaan sisältyy ajatus siitä, että asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät tai mitä niiden väitetään olevan. Ironia on tyypillisesti tilannesidonnaista eikä ironia sen vuoksi paljastu ellei ymmärrä asiayhteyttä.
Vaikka ironia on huumorin alalaji, se ei ole yksinomaan hauskaa eikä ironian päätarkoituksena ole huvittaa tai viihdyttää. Ironia on monesti katkeraa, ja usein ironinen huomautus on tarkoitettu peitellyksi hyökkäykseksi tai loukkaukseksi.
Viime aikoina on tullut puntaroitua muun muassa ironian merkitystä ja sen näyttäytymistä arkisessa elämässäni. Kas kummaa, yllättäen sitä löytyy helpoiten lähipiiristä, kuten tärkeistä ihmisistä ja heidän käytöksestään. Ironialla on tapana näyttäytyä eri tavoin, toisinaan kauniina ja ihailtavana, toisinaan katkeroittavan ahdistavana ja toisinaan kyynisen kylmänä ilmiönä.
Kenties silmiinpistävimmän esiintymän olen löytänyt rakastamistani (huomatkaa tässä sanassa upea aikamuoto monimerkityksellisyydessään!) naisista. On hauska havaita kuinka muutoin niin erilaiset, mutta omana aikanaan yhtä tärkeät naiset osaavat olla niin samanlaisia kommunikaation (vai pitäisikö sanoa sen puuttumisen?) suhteen. Kuinka törmään samaan ongelmaan vuosien jälkeen uudestaan ja toistuvasti, jossa kommunikaatiota vältellään kuin spitaalia ja viestit hukutetaan kaikessa hiljaisuudessa bittivirtoihin kuin toivoen, että kysyjä tai viestinlähettäjä unohtaisi ylipäätään kirjoittaneensa tai kysyneensä mitään alkujaankaan.
Onko kysymys selkärangattomien olentojen munattomuudesta vaiko sosiaaisesta tyhmyydestä? Vai voisiko olla jopa niin ironisesti, etteivät nämä “elämäni naiset” vain yksinkertaisesti tunne alkujaankaan miestään (tai haluakaan tuntea)?
Tunnustan, että epätietoisuuden jälkeen inhoan luultavasti eniten sitä, että minua pidetään niin tyhmänä tai unohtavaisena, etten tietäisi, kun asia jätetään käsittelemättä ja vältellään asioiden kohtaamista suoraselkäisesti ja rehellisesti. On ironista, etten tiedä kumpaa inhoan enemmän: suoraa valehtelua vai asioiden välttelyä niiltä piiloutuen kuin jänö päätään puskaan pistäen.
On myös ironista, että nämä naiset ovat lukeneet (tai ehkä lukevat vieläkin, terveisiä vaan teille jos nyt satutte lukemaan) tätäkin viimeaikaisten surkeuksien surkauttamaa blogia ja tämä saattaa olla parahin tapa viestiä heille mieleni syövereistä kumpuavista ajatuksista ja tunteista.
Ironista on ollut myös virheistä oppimisen loogisuus ja parisuhteiden kehitys allekirjoittaneen rintamalla. Mitä enemmän olen mennyt kohti “omanlaistani” naista ja mitä enemmän yhteneväisyyksiä kanssani jakavaa ihmistä kohden, sitä lyhyemmäksi ovat vakavat parisuhteeni käyneet, tai ainakin käymässä. Mitä vanhemmaksi ja tiedostavammaksi sekä paremmin itseni tuntevaksi olen tullut, sitä haastavammaksi on tullut löytää toimivan parisuhteen onni ja autuus. Ironista, eikö totta?
Joku saattaisi löytää hitusen ironiaa siitäkin, että itsepä on valintansa ja aloitteensa tehnyt. Teenkö toistuvasti mitä tyhmempiä valintoja vai onko henkinen kasvu ajanut itsensä nurkkaan aiheuttaen oman tuhonsa?
Lopuksi voisin löytää ironiaa myös hieman siitä, kuinka toisinaan ihmiset tekevät itse samoja tekoja ja virheitä, joista itse ensin muille huomauttavat. Tästä hyvä osoitus oli erään naispuolisen tuttuni käytös miesystäväänsä kohtaan, joka tuntui vastaavan pitkälti samaa kaavaa kuin mitä oli itselleni käynyt vain viikkoja aiemmin. Tällöi tämä nainen oli todennut minulle, kuinka paras vaihtoehto olisi vain erota jos naiseni käytös on tai olisi sellaista kuin olen sen kuvaillut olevan. Hauskaa, eikö vain?
Listaa voisi jatkaa, mutta joku raja itsensä toistamisellakin, jonka kruunaamattomaksi mestariksi joku minuakin varmasti nimittäisi. Ironista vain on, ettei maailmassa ole mitään niin negatiivista, josta ei saisi irti jotain positiivistakin. Tai kuten Friedrich Nietzsche olisi asian ilmaissut:”What does not destroy me, makes me stronger.”
Loppuun tunnelmaan osuvasti sopiva kappalevalinta:
Depeche Mode – Walking In My Shoes