Ξ September 29th, 2008 | → 1 Comments | ∇ Elo |
Viikko on vierähtänyt sitten viimeisimmän verbaalipurkauksen, aika on suorastaan lentänyt siivillä. Ei sinänsä ihme, olen tunkenut jokaisen vapaa-ajan raon täyteen jotain tekemistä, ja sitten viime maanantain se on täyttynyt paitsi Warhammer: Age of Reckoning -pelillä, niin tietysti salilla käyden sekä treenaamisella. En valita. Mukavaa tekemistä piisaa niin paljon, etteivät 24-tuntiset vuorokaudet ja seitsenpäiväiset viikot tunnu riittävän alkuunkaan.
Treeni kulkee hyvin, töissä on sopivan kiireistä ja uutuudenviehtäys pelirintamalla piristää kummasti syysiltojen hämärryksessä. Kun tässä tarkkailee vaivihkaa taaksepäin ja miettii eroja kesän loppumiseen, on helppo havaita pienimuotoista muutosta ilmassa. Ryypiskely on vaihtunut hentoon sivistyneeseen tissutteluun, joka ei ole estänyt treenaamista ja kuntoilua millään lailla. Yhtä lailla olen toisaalta hieman kyllästynyt ennen jopa piristäviin yhden yön säätöihin. En vain tunnu saavan niistäkään enää mitään irti. Janoan jotain merkityksellisempää kuin ohikiitäviä näennäisen intohimon hetkiä, jotka lopulta tuntuvat vain sosiaalisen mittariston lukujen muuttamiselta ja alkukantaisten metsästysviettien tyydyttämiseltä.
Olenko toivoton ja menetetty tapaus, kun satunnaiset ja sitoutumisvapaat seksitempaukset eivät enää innosta? Kun enää ei viinakaan maistu samalla tavalla kuin ennen? Tai kun huomaan miettiväni enemmän kuntoilua kuin naisasioitani?
Aprikointia voisin jatkaa pidemminkin ja kirjoitettavaa olisi varmaan runsaasti lisääkin, mutta univaje ja rauta vaativat hintansa. On aika iskeä päätä tyynyyn ja palata sorvin ääreen paremmalla pirteystasolla.
Kirjoitin jokin aikaa takaperin rivien välistä lukemisesta ja omien tulkintojen, monesti virheellistenkin sellaisten, tekemisestä. Tällä kertaa liikutaan samoilla vesillä, tosin hieman erilaisesta kuvakulmasta asiaa tarkastellen. Kyse on niiden pienten, mutta sitäkin tärkeämpien asioiden havainnoimisesta. Asiasta voisi lörpötellä loputtomasti aina sitä myöden millaisia yksityiskohtia esineissä, sisustuksessa, pukeutumisessa ja niin edelleen on, mutta keskityn tällä kertaa – yllättäen – ihmisiin ja heidän käytökseensä.
Monesti, ellei peräti aina, merkit suuremmasta muutoksesta ovat esillä pienissä asioissa. Niissä pikkuruisissa yksityiskohdissa, joiden merkitystä ei aina tajua silloin, kun ne huomaa – jos siis ylipäätään on niitä huomatakseen. Käytännössä tämä on se tila, jota voisi kutsua tyyneksi myrskyn edellä. Merkit ovat jo ilmassa, mutta niihin ei reagoi. Kyse on täsmälleen samasta ilmiöstä, kun huomaat taivaan mustenevan ja sateen ensimerkkien lähenevän tiedostan pian puhkeavan ukkosmyrskyn, mutta vain paljon pienemmistä asioista.
Ihmisissä tämä näkyy pienissä päätöksissä, käytöksen epätavallisuuksissa ja tunnetilojen vaihteluissa. Se kuuluu sanavalinnoissa ja äänenpainossa, näkyy eleissä ja ilmeissä, sen voi nähdä joskus suoraan silmistä tai melkein aistia kuin kyseessä olisi kuudes aisti konsanaan. Kaiken tämän havainnoinnin oppiminen voi viedä aikaa vaikka koko ihmiselon, mutta se maksaa itsensä takaisin. Tarkkailu, yksityiskohtien huomiointi ja ennen kaikkea näiden piirteiden ymmärtäminen.
Todellinen hauskuus tulee kuitenkin siitä, miten ihminen voi olla sokea näille asioille. Selvimmin asia selviää kärjistyksestä, jonka vain rakastunut (etenkin menneessä aikamuodossa oleva) ihminen voi ymmärtää: rakkaus tekee sokeaksi. Tässä nousee esiin asian toinen hauska puoli: jälkiviisauden ironia. “No niinpäs tietenkin!“, “Olishan minun se pitänyt ymmärtää!“, “Miten en sitä heti huomannut?” ja muita hersyviä, liki kliseeltä tuoksuvia lauseita. Kuulostaako tutulta? Jos ei, kehotan miettimään tarkemmin, syvemmin, kovemmin.
Olen oppinut viime vuosina läksyjäni yhä uudestaan ja uudestaan. Joistain tapauksista oppii kerralla, jotkut oppitunnit täytyy kerrata pariinkin kertaan. Sokeus ei tätä opiskelua helpota. Et ehkä huomannut sitä pientä sarkasmia siellä, tai reagoinut siihen, et ehkä huomannut sitä hymiön puutetta tuolla tai pistänyt sitä muutoin merkille ja kenties se sisäinen kiehuminenkin jäi sinulta noteeraamatta, kun sinulle tehtiin selväksi, ettei siihen pidä puuttua. Oletit asioiden olevan hyvin tai vähintään OK, koska sinulle ei kommunikoitu. Teit mitä pystyit.
Jälkikäteen monet näistä merkeistä levittyvät eteen kuin pulmakirjan vastaukset konsanaan. Siis silloin, kun näkökykyä hämärtävät aurinkolasit on nostettu sivuun ja asiaa tarkastellaan kirkkaassa rationaalisuuden kyynisessä valossa. Olennaisinta ei ole välttämättä etsiä syytä tai syyllistä – vaikka syy-seuraus-suhde toki tärkeää oppimisen kannalta onkin – vaan löytää ne kohdat mitkä aiemmin missasit, mitkä pointit jätit aiemmin huomioimatta. Vain sen takia, ettet toistaisi virheitäisi uudestaan. Sinun ja minun virheilläni tarkoitan tietysti havainnointikyvyn puutetta, en sitä etteivätkö ne piirteet löytyisi toisesta ihmisestä ja tämä ehkä olisi kommunikaatiokyvyttömyydessään ja tunnevammaisuudessaan se todellinen syypää ongelmiin.
Tapanani ei ole paeta ongelmia, joten en tiedä olisinko tehnyt monessakaan näissä tilanteissa mitään toisin, vaikka olisin merkit ajoissa havainnut ja niihin reagoinut. Olisinko lyönyt ennen kuin tulen lyödyksi? Onko hyökkäys aina paras puolustus?
Tunnen silti itseni huijatuksi ja vedätetyksi. Enkö ole ansainnut kysymyksiini vastausta, jotka esitin? Onko vika vain minussa jos en nähnyt myrskyn kehittyvän tarpeeksi ajoissa? Pitäisikö olla telepaatti pärjätäkseen?
Kuten sanottua, monet ongelmat olisi mahdollisesti voinut välttää, ehkäistä tai ehkä edes korjata jos olisi kiinnittänyt niihin pieniin asioihin huomiota. Ehkä ensi kerralla, jos ensi kertaa on tullakseen. Siihen asti, katsokaamme jokainen meistä peiliin ja miettikää mitä viljelemme ympärillemme, sillä sitä niittää mitä kylvää.
Ξ September 17th, 2008 | → 4 Comments | ∇ Elo |
Väsyttää, ehkä hieman ahdistaakin. Takana on kuuden päivän reissu rakkaaseen pääkaupunkiimme, niin huvin kuin työnkin merkeissä. Siinä missä viikonloppu meni hedonismin ja lihallisten huvitusten parissa, rentoutumista tietystikään unohtumatta, oli maanantain ja keskiviikon messuhenkinen työrupeama raskasta puurtamista. Jos maanantai oli työpäivistä lyhyempi, niin sitäkin täyteläisempi. Tiistai taas liki 16 tunnin työvuorollaan oli jo pelkästään jaloille väsyttävää puuhaa, vaikka toki noin puhtaan työn puolesta päivä oli suhteellisen kevyttä ja mukavaa tekemistä.
Irtiotto arkeen teki hyvää tuuletusta päänupille. Pois kotikaupungin kotkotuksista ja harvemmin nähtyjä naamoja tuijottamaan. Visiitti erään exäni synttäreille oli taas hyvä muistutus elämän käänteistä. En kutsuisi oluen mittaista vierailua pienbaarissa kiusalliseksi, mutta ehkä se oli tietyssä mielessä vaivaannuttava tuokio, joka lähinnä muistutti meitä kumpaakin miksi ylipäätään erosimme vuosia sitten. No hard feelings ja niin pois päin, mutta kyllähän ihmissuhde-erot aina jälkensä jättävät. Ehkä hyvä niin, eipähän tarvitse teeskennellä.
Helsinki myös muistutti minua huvittavalla tavalla alkoholin hintatasoeroista. Jos olen Suomessa juomistani oluista juonut ne kalleimmat oluet Stadissa, niin myös ne halvimmat. Kun samana iltana kuuden ja puolen euron hintaisen puolilitraisen, on hieman koomista maksaa vain viisi euroa litran tuopista vain pari tuntia myöhemmin – etenkin kun ottaa huomioon näiden ravitsemusliikkeiden edustavan sitä olutkulttuuria, ei näiden hi-end-bilevastaavaa.
Liikuntapuolella on ollut käytännön syistä taukoa. Reissun takia salipuolen rehkmisellä on ollut viikon verran breikkiä, treeniosastolla jopa puolisentoista viikkoa. Toki lepo tekee välillä hyvääkin, mutta kun tilaisuus tuli kuntopyöräillä, oli siihen tartuttava ja kiskaistava puolen tunnin setti kiivasta sykettä kompensaatioksi. Näin reissun jälkeen olo on vieläkin varsin väsynyt ja uni maittaa ennen seuraavaa työpäivää herkullisesti. Onneksi työviikkoa on tätä kirjoitellessa vain pari päivää jäljellä.
Levyarvostelurintamallakin puhalsi pitkästä aikaa tuuli. Poissaoloni aikana oli postimies muistanut minua nivaskalla levyjä, joista riittää purtavaa ainakin muutamaksi päiväksi death- ja black metalin rintamalla. Mukavaa pitkästä aikaa. Edellisestä levysatsista kun lienee jo liki pari viikkoa aikaa, enkä moista taukoa muista vuosiin olleen.
Romanssiasioiden horisontissa taas hehkuu lähinnä tyhjyys. Tunnelma on kuin Lapin aroilla: muuten hiljaista ja kuollutta, mutta jokin yksinäinen tipu laulaa kaukaisuudessa, (meno)suunnasta tosin ei hajuakaan.
Kaikkiaan elän tunnetasolla kuin vuosi sitten koettua elämää. Tuo aika – jos ei nyt erityisen mukavaa, vaan lähinnä kyynistä ja kylmää – oli kuitenkin sitä, joka sai synnyttämään tämänkin blogisivuston ja pohtimaan syntyjä syviä entistä kovemmin ja lopulta johdatti allekirjoittaneen elämäni naiseksi luulemani tapauksen luo. Hyvää ja pahaa, yllätyksiä ja pettymyksiä – siis.
Tästä eteenpäin jatkaen, ajankäytön ihmeellisyyksiä pohdiskellen.
Can’t live with them, can’t live without them.
Ihmisillä on taipumus lukea rivien välistä mitä haluavat, kunhan se sopii heidän tilanteeseensa tai tuntiessaan syyllisyyden piston sydämessään. “Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa” onkin osuva sananlasku jälkimmäisestä esimerkistä. Horoskoopit puolestaan ovat kuin koulukirjaesimerkki ensimmäisestä vaihtoehdosta.
Monesti rivien välistä lukemisen voi ymmärtää myös vainoharhaksi. Ollaan näkevinaan rivien välissä piilomerkityksiä, joita sinne on mukamas kätketty ja tietävän totuus taustalla ties minä monimerkityksellisinä sarkastisina letkautuksina tai muina ivallisina huomautuksina. Tämä ei tunnu katsovan niinkään ikää tai sukupuoltakaan, mutta kenties jotain merkitystä löytyy ihmisen omasta itsetunnosta sekä taipumuksesta mustasukkaisuuteen ja muuhun vastaavaan irrationaaliseen epäilyyn.
Toinen rivien välistä lukemisen tapa on itse asiassa käytännössä sen vastakohta, nimittäin ilmiö, jossa selkeiden valheiden ja muiden petkutusten välistä löytyy totuus. Slayerilla on aiheesta biisikin, osuvasti nimellä “Read between the lies”.
Rivien välistä lukeminen ei olisi sinänsä haitallinen taito tai taipumus, jos ihmiset vain osaisivat kommunikoida asioista selkeästi ja vetämättä hernettä nenään näistä kuvitelluista piilomerkityksistä. Voin jo sieluni silmin nähdä kuinka tätäkin tekstiä lukevat tietyt henkilöt (lukekaa nyt sieltä rivien välistä myös se todellinen pointti) imevät sitä palkokasvia niin syvälle elimistöönsä, että tukehtuminen omaan paranoiaan on lähellä. Kysyvähän ei tieltä eksy, mutta joillain vain ylpeys ei anna periksi kysymiselle tai asioiden selvittämiselle: mielummin haastetaan riitaa tai tehdään asioista vaikeita. Good going, niin kuin internetin ihmemaassa asiaa kommentoitaisiin.
Koskakohan nämä samaiset tapaukset vain oppisivat lukemaan rivien välistä myös niitä positiivisia asioita?
Seksi on kaunis asia, se on nautinto ja se on ehdottomasti paras tapa harjoittaa ruumiinkulttuuria. Seksi on asia, johon jokaisella halukkaalla pitäisi olla mahdollisuus – ja olisikin, jos eläisimme täydellisessä maailmassa. Vaikka seksin harjoittaminen, saaminen ja antaminen onkin lopulta verrattain helppoa, jos sitä tosissaan haluaa ja yrittää saada, aivan itsestäänselvyytenä sitä ei voi pitää – ei edes parisuhteessa, kuten meistä monet valitettavasti jopa omakohtaisesti tietävät.
Tässä kohtaa pikainen paluu ironian pariin: kolmesta pitkästä parisuhteesta vain yhdessä ei ole ollut ongelmia seksiin liittyen – enkä nyt puhu mistään fyysisistä ongelmista – ja käytännössä kummassakin ongelmatapauksessa kyse on ollut kommunikaation puutteesta tai haluttomuudesta. Lisäironiaa löytyy siitä, että toisinaan sinkkuna on saanut enemmän, ja joskus jopa parempaa, seksiä kuin parisuhteessa. Surullista, mutta totta. Se ironiasta ja omista vähemmän hyvistä kokemuksistani.
Syy, miksi kirjoitan seksistä, ei kuitenkaan liity niinkään omiin kokemuksiini, vaan pikemminkin omiin havaintoihini, tarinoihin ja tapahtumiin parisuhteista, niin kuin yhden yön seikkailuistakin. Kuten varmasti monet muutkin meistä, vastaan on tullut tarinoita parisuhteista, joissa niin sanottu pihtaaminen tuntuu olevan arkipäivää, sukupuoleen katsomatta. Tämä, jos jokin on surullista, sillä seksi on kuitenkin yksi niistä asioista, jotka erottavat pari- ja kaveri-/tuttavasuhteet toisistaan, joskaan ei tietystikään ainoa tekijä (ainakaan välttämättä).
Kun se poistetaan muutoin toimivasta parisuhteesta, jää jäljelle helposti vain kaverillisesti kämppiksinä eläminen tai muutoin toverillinen kanssakäynti ilman intohimoa. Toisin sanoen, läheinen ystävyyssuhde, tai miksi sitä nyt kukin haluaakaan kutsua. Esittipä eräs entinen naiseni aikanaan hyvän kysymyksenkin:”Kumpi loppuu ensin – rakkaus vai seksi?” Vielä tähän en ole varmaa vastausta saanut, mutta merkit viittaisivat olevan tapauskohtaisia. Jos tiedätte toisin, kommentoikaa!
En haluaisi alleviivata seksin tärkeyttä, mutta ainakin omakohtaisesti on tullut huomattua, että seksuaalinen aktiivisuustaso on vain kasvanut iän myötä. Tämä tuntuisi lähinnä johtuen entistä paremmasta itsensä tuntemisesta ja tiedostamisesta, mutta kuka tietää mitkä kaikki kokemukset ovat tällaiseen tilaan allekirjoittaneen ajaneet. On myös paljon helpompi ymmärtää mitä ei missään nimessä halua enää kokea ja mitä virheitä toistaa. Nämä ehkä rajaavat yksilön helposti entistä kapeampaan karsinaan, mutta miksi tyytyä kompromisseihin jos on varaa vaatia enemmän?
Kuten todettua, kokemukseni mukaan suurimmat ongelmat seksissä liittyvät kommunikointiin, toisin sanoen sen puutteeseen. Monelle aihe tuntuu olevan kuin tabu tai vähintäänkin aihepiiri, josta ei voi puhua. Toiset taas tuntuvat suhtautuvan seksiin aivan liian suurella vakavuudella – aivan kuin seksi ei saisi olla hauskaa, mukavaa, rentoa ja jopa viihdyttävää puuhaa. Eihän sen pidä työltä ja puurtamiselta tuntua.
Jottei lärpätys menisi aivan yhdentekeväksi jauhannaksi tai liian vakavaksi puimiseksi, ajattelin listata muutamia asioita, joita on tullut huomattua omien suhteiden tai muiden tarinoiden kautta, mutta koska ihmiset eivät asioista tarpeeksi avoimesti puhu, minäpä kirjoitan muutamia ehkä hieman koomisiakin pointtereita alle.
- Kaikki miehet eivät halua anaaliseksiä, vaikka monet naiset tuntuvatkin näin luulevan.
- Kaikki eivät halua saada oraaliseksiä, sukupuoleen katsomatta.
- Kaikki eivät halua (saati osaa) antaa oraaliseksiä, sukupuoleen katsomatta.
- Kaikki eivät halua tuntikausia kestäviä seksisessioita – laatu ennen määrää.
- Naiset eivät aina laukea, mutta se ei automaattisesti tarkoita, että vika on partnerissa.
- Miehetkään eivät aina laukea, mutta se ei automaattisesti tarkoita, että vika on partnerissa.
- Aivan liian harvat ihmiset kykenevät keskustelemaan seksistä avoimesti partnerinsa kanssa.
- Kaikki naiset eivät saa orgasmia samalla tavalla – kommunikaatio on jälleen avainsana nautintoon.
- Masturbointi ei sulje pois seksiä, eikä toisin päin. Päin vastoin, nämä voivat jopa tukea toisiaan.
- Jatkuva pihtaaminen tai muutoin olematon seksielämä lisäävät pettämisen tai petetyksi tulemisen riskiä.
- Turn-off voi tulla useasta, joskus yllättävästäkin syystä – tästäkin asiasta pitäisi voida keskustella.
- Ujostelulla harvemmin saavutetaan tuloksia – rohkeudella sitäkin enemmän.
- Hyvää seksiä ei voi saada liian usein, huonoa kylläkin.
Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta ehkä aivan kaikkia itsestäänselvyyksiä ei minunkaan tarvitse toistaa. Jos listan kaikki kohdat olivat jo entuudestaan tuttuja seikkoja ja vanhojen asioiden toistamista – hienoa: olet todennäköisesti keskivertoa valistuneempi ja vähemmän ujo että konservatiivinen tapaus. Jos taas ei, ehkä pienimuotoinen kyseenalaistaminen ja asiain pohdiskelu olisi paikallaan.
Niin tai näin, hyvää seksielämää kaikille – minä jatkan omani etsimistä ja tutkimista, ja toivottavasti matkan varrella alati lisää oppien ja viisastuen.
Suhde nimittäin. Näin sitä päästiin ennenaikaisesti siihen tilaan mikä odotettavissa oli. Odotus oli tuskallista ja piinaavaa, eikä lopussa seisonut kiitos, kuten olisi toivonut. Rationaalisempi puoli toki “tiesi” sen jo kauan aiemmin, mutta kunhan halusin piinata itseäni ja toivoa parasta, olla optimistinen ja olla luovuttamatta. En halunnut paeta enkä piiloutua, vaan kohdata totuuden silmästä silmään. Hyvältä se ei tuntunut, kuten arvattavaa oli, mutta aina ei voi voittaa.
Ero ei ollut paras mahdollinen, ei tosin huonoinkaan. Loppujen lopuksi varsin inhimillinen ja aikuismainen, jos minulta kysytään, vaikka pari ilkeää sanaa joukkoon eksyikin. Mihin koira karvoistaan. Toivotaan, että tästä asia lutviutuu kummankin tahon kohdalla ja ehkä minä vielä löydän jotain parempaa elämääni, vaikkei sellainen mahdolliselta juuri nyt tunnukaan. Toivottavasti olen väärässä.
Vain päivää aiemmin, tilanteen kulkua ounastellessani, sain kaverilta mukavan tekstin, ehkä hieman imelänkin, joka sopii kuitenkin tähän tilanteen vakavuuteen hyvin piristystä antamaan:
“Watching you walk out of my life does not make me bitter or cynical about love. But rather makes me realize that if I wanted so much to be with the wrong person how beautiful it will be when the right one comes along.“
Loppuun on todettava, että suhteeni sai hyvin samanlaisen lopun kuin mitä se alkoikin, siis yhtä nopean ja “helpon”. Jos kaikki alkoikin nopeasti viattomasta yhden illan sekstailusta ja kesti reilut kuukaudenpäivät, ennen kuin homma realisoitui suhteeksi, se myös loppui kuin seinään, josta kesti hieman yli kuukauden realisoitua suhteen loppumiseksi. Ironista, etten sanoisi.
Mutta jottei kirjoitettaisi vain ikävistä asioista tai ikävällä sävyllä, on pakko liittää tuohon alkuun sopiva biisi mainiosti, joka summaa tuntemuksiani touhusta niin hyvässä kuin pahassa. Eräs lempikappaleistani Pink Floydilta ja lyriikoiltaan tilanteeseen istuva:
Pink Floyd – One Slip
“One Slip”
A restless eye across a weary room
A glazed look and I was on the road to ruin
The music played and played as we whirled without end
No hint, no word her honour to defend
I will, I will she sighed to my request
And then she tossed her mane while my resolve was put to the test
Then drowned in desire, our souls on fire
I lead the way to the funeral pyre
And without a thought of the consequence
I gave in to my decadence
One slip, and down the hole we fall
It seems to take no time at all
A momentary lapse of reason
That binds a life for life
A small regret, you won’t forget,
There’ll be no sleep in here tonight
Was it love, or was it the idea of being in love?
Or was it the hand of fate, that seemed to fit just like a glove?
The moment slipped by and soon the seeds were sown
The year grew late and neither one wanted to remain alone
One slip, and down the hole we fall
It seems to take no time at all
A momentary lapse of reason
That binds a life for life
A small regret, you won’t forget,
There’ll be no sleep in here tonight
One slip … one slip
Aloitan tämänkertaisen jorinani lainauksella Wikipediasta, joka saa kunnian toimia tekstini alkusoittona:
Ironia, eli epäsuora iva, on huumorin laji. Sana juontuu kreikan sanasta είρωνεία, teeskentely.
Ironia on ilmaisumuoto, jossa todellinen merkitys ja käytetyt sanat ovat ristiriidassa. Ironiaan sisältyy ajatus siitä, että asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät tai mitä niiden väitetään olevan. Ironia on tyypillisesti tilannesidonnaista eikä ironia sen vuoksi paljastu ellei ymmärrä asiayhteyttä.
Vaikka ironia on huumorin alalaji, se ei ole yksinomaan hauskaa eikä ironian päätarkoituksena ole huvittaa tai viihdyttää. Ironia on monesti katkeraa, ja usein ironinen huomautus on tarkoitettu peitellyksi hyökkäykseksi tai loukkaukseksi.
Viime aikoina on tullut puntaroitua muun muassa ironian merkitystä ja sen näyttäytymistä arkisessa elämässäni. Kas kummaa, yllättäen sitä löytyy helpoiten lähipiiristä, kuten tärkeistä ihmisistä ja heidän käytöksestään. Ironialla on tapana näyttäytyä eri tavoin, toisinaan kauniina ja ihailtavana, toisinaan katkeroittavan ahdistavana ja toisinaan kyynisen kylmänä ilmiönä.
Kenties silmiinpistävimmän esiintymän olen löytänyt rakastamistani (huomatkaa tässä sanassa upea aikamuoto monimerkityksellisyydessään!) naisista. On hauska havaita kuinka muutoin niin erilaiset, mutta omana aikanaan yhtä tärkeät naiset osaavat olla niin samanlaisia kommunikaation (vai pitäisikö sanoa sen puuttumisen?) suhteen. Kuinka törmään samaan ongelmaan vuosien jälkeen uudestaan ja toistuvasti, jossa kommunikaatiota vältellään kuin spitaalia ja viestit hukutetaan kaikessa hiljaisuudessa bittivirtoihin kuin toivoen, että kysyjä tai viestinlähettäjä unohtaisi ylipäätään kirjoittaneensa tai kysyneensä mitään alkujaankaan.
Onko kysymys selkärangattomien olentojen munattomuudesta vaiko sosiaaisesta tyhmyydestä? Vai voisiko olla jopa niin ironisesti, etteivät nämä “elämäni naiset” vain yksinkertaisesti tunne alkujaankaan miestään (tai haluakaan tuntea)?
Tunnustan, että epätietoisuuden jälkeen inhoan luultavasti eniten sitä, että minua pidetään niin tyhmänä tai unohtavaisena, etten tietäisi, kun asia jätetään käsittelemättä ja vältellään asioiden kohtaamista suoraselkäisesti ja rehellisesti. On ironista, etten tiedä kumpaa inhoan enemmän: suoraa valehtelua vai asioiden välttelyä niiltä piiloutuen kuin jänö päätään puskaan pistäen.
On myös ironista, että nämä naiset ovat lukeneet (tai ehkä lukevat vieläkin, terveisiä vaan teille jos nyt satutte lukemaan) tätäkin viimeaikaisten surkeuksien surkauttamaa blogia ja tämä saattaa olla parahin tapa viestiä heille mieleni syövereistä kumpuavista ajatuksista ja tunteista.
Ironista on ollut myös virheistä oppimisen loogisuus ja parisuhteiden kehitys allekirjoittaneen rintamalla. Mitä enemmän olen mennyt kohti “omanlaistani” naista ja mitä enemmän yhteneväisyyksiä kanssani jakavaa ihmistä kohden, sitä lyhyemmäksi ovat vakavat parisuhteeni käyneet, tai ainakin käymässä. Mitä vanhemmaksi ja tiedostavammaksi sekä paremmin itseni tuntevaksi olen tullut, sitä haastavammaksi on tullut löytää toimivan parisuhteen onni ja autuus. Ironista, eikö totta?
Joku saattaisi löytää hitusen ironiaa siitäkin, että itsepä on valintansa ja aloitteensa tehnyt. Teenkö toistuvasti mitä tyhmempiä valintoja vai onko henkinen kasvu ajanut itsensä nurkkaan aiheuttaen oman tuhonsa?
Lopuksi voisin löytää ironiaa myös hieman siitä, kuinka toisinaan ihmiset tekevät itse samoja tekoja ja virheitä, joista itse ensin muille huomauttavat. Tästä hyvä osoitus oli erään naispuolisen tuttuni käytös miesystäväänsä kohtaan, joka tuntui vastaavan pitkälti samaa kaavaa kuin mitä oli itselleni käynyt vain viikkoja aiemmin. Tällöi tämä nainen oli todennut minulle, kuinka paras vaihtoehto olisi vain erota jos naiseni käytös on tai olisi sellaista kuin olen sen kuvaillut olevan. Hauskaa, eikö vain?
Listaa voisi jatkaa, mutta joku raja itsensä toistamisellakin, jonka kruunaamattomaksi mestariksi joku minuakin varmasti nimittäisi. Ironista vain on, ettei maailmassa ole mitään niin negatiivista, josta ei saisi irti jotain positiivistakin. Tai kuten Friedrich Nietzsche olisi asian ilmaissut:”What does not destroy me, makes me stronger.”
Loppuun tunnelmaan osuvasti sopiva kappalevalinta:
Depeche Mode – Walking In My Shoes
Syyskauden alkaminen syyskuun ensimmäisestä päivästä on hyvä syy myös aloittaa pitämään vapaamuotoista treenikalenteria. Kirjata ylös ohjelmaansa ja aikatauluaan, tavoitteita ja saavutuksia. Vasta aloittamani salitreeni sai hienoisen varaslähdön, kun projekti liikahti käyntiin jo ennen syyskuuta ja hyvä niin; muutaman treenikerran jälkeen homma on alkanut tuntua todella mukavalta ja vaikka tuloksista onkin tässä kohtaa turha vielä puhua, jonkinlaisen ohjelman muodostuminen lisää treenimotivaatiota, niin kuntosali- kui kamppailulajitreenaukseenkin ja omaa etenemistä on myös helpompi seurata jälkikäteen.
Taannoin aloittamani one hundred pushups -ohjelma jäi valitettavasti kesken salitreenauksen päällekkäisyyden takia. Palautumispäiviä kun on pakko olla niin itse ohjelmassa kuin salitreenissäkin ja kaikkeen ei vain yksinkertaisesti kroppa pysty. Kuntosali- ja kamppailulajipäiviä on helppo vuorotella ja näissä pyrinkin hakemaan sopivaa tasapainoa kummankin suhteen. Syyskauden alkamisen myötä myös kamppailulajin treenipäiviä tulee useampi ja näin ollen on helpompi luoda itselleen parempi harjoituskalenteri kummastakaan pahemmin tinkimättä.
Tällä viikolla olen sain käytyä vain kerran treeneissä ja kolme kertaa salilla. Salin osalta tavoite täyttyikin, mutta treenaamisen osalta ei. Tähän tosin vaikuttivat ulkopuoliset suunnitelmat, nimittäin työpaikan rapujuhlat, jotka suoraan leikkasivat yhden harjoituspäivän pois kalenterista.
Toistaiseksi kuntosalitreenaus koostuu – ja näitä kirjaan ylös ihan itseäni varten – ylävartalopainotteisesta treenistä, sillä jalat ovat vuosien kamppailulajitaustasta ja pyöräilystä, sekä varmasti jonkin verran lenkkeilystäkin, huomattavasti paremmassa kunnossa. Toki myös jalkatreeniä ynnä muuta sellaista tulee salilla tehtyä, mutta toissijaisesti.
Määrät ovat naurettavan pieniä, mutta rehellisyydellä tässä pelataan, eikä suurella uholla, joten kirjaanpa tähän ylös numerot tulevan varalle: hauiskääntö taljassa 40 kg, ojentajat köydellä 30 kg, pystypunnerrus käsipainoilla 8/10 kg sekä penkkipunnerrus laitteella 25 kg. Kaikissa toistuvat tällä hetkellä samat toistot:12-10-8 kertaa. Näiden lisäksi tulee tehtyä vähemmän säännöllisin määrin jalkoja, selkää, vatsoja ynnä muuta, mutta tarkoitus on asettaa näillekin selkeät tavoitteet, kuten myös lisätä ohjelmaan aerobinen harjoittelu joko aiemman lenkkeilyn puitteissa tai sitten salilla pyörällä tai juoksumatolla.
Tästä on hyvä jatkaa ja tuloksia tarkastella myöhemmin syksyllä uudestaan.