Elämästä sekaisin
Ξ August 16th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |
Välilä mietityttää olenko tulossa hulluksi, kun tunnun kuvittelevan omiani. En esimerkiksi omaa taipumusta vainoharhaisuuteen tai mustasukkaisuuteen, mutta siitäkin huolimatta joskus näitä ajatuksia päähän pulpahtaa ja mitä ilmeisemmin ilman syytä. Se, jos jokin, tuntuu typerältä.
Jos keskiviikko ja osa torstaistakin meni taas olemattomia typeryyksiä päässä pyöritellessä, niin yksi puhelinsoitto teki terää. Vau – yksikin puhelinsoitto voi todella tehdä ihmeitä ja saada asiat takaisin raiteilleen, aivan kuin ne eivät olisi aina muka siellä olleet. Mitä helvettiä, tarkoittiko tämä vanheneminen, että henkinen ikä yht’äkkiä puolittui ja päädyin takaisin teini-ikäiseksi? Jos tietäisin tähän oikean vastauksen, tarjoaisin itselleni varmasti oluen, parikin kenties.
Minulla ei, “valitettavasti”, ole tarjota teille draamaa tällä kertaa. En väitä tulleeni selväjärkiseksi, tai edes kokeneeni sitä tunnetta, jota myös oivallisesti “moment of clarityksi” kutsutaan. Jos oheinen linkki onkin liian pitkä tai vaikeaselkoinen luettavaksi, tarinan hauskuudesta huolimatta, voidaan tähän väliin tunkea myös Pulp Fiction -lainaus:
Well, yeah. I was just sitting here, eating my muffin, drinking my coffee, when I had what alcoholics refer to as a moment of clarity.
Alan hapuilla jo sivuraiteilla. Yritän kai väsyneenä sanoa, yhden oluen ja yhden viskin jälkeen, ettei tarinaan liity mitään jännittävää käännettä tai tapahtumaa, jolla olisi jokin tyylikäs, dramaattinen tai edes kiinnostava loppu. Mikä oikeastaan on tylsempää kuin selkeän alun ja lopun puuttuminen? Loputon jauhaminen jossain keskellä, keskellä ei mitään?
On vain vaikea toisinaan ymmärtää itseään, missä on tietysti se haittapuoli, ettei tällöin voi olettaa muidenkaan ymmärtävän itseään – ja se taas tuppaa toisinaan ahdistamaan kummasti. On toisaalta hienoa voivansa tajuta ollessaan vain typerä ja hieman hämmentynyt, ja ennen kaikkea: selvitä siitä. Niin paskaa kuin se joidenkin mielestä onkin, minusta lausahdus “What does not destroy me, makes me stronger.” pitää useimmiten paikkaansa. Olisi naiivia väittää, että aina, mutta monesti, ehkä liiankin monesti, kohdalleen osuen.
Mihin tästä jatketaan? Kuka tietää. Työviikko on takana, viikonloppu siintää edessä – tai sitähän tässä jo oikeastaan vietetään, silmät väsyneinä musiikkia kuunnellen. Ja kun seuraavan kerran saan aikaiseksi jotain raapustaa, toivon mukaan saan aloitettua myös liikuntapäiväkirjan pitämisen – kaikessa ankeudessaan.