33
Ξ August 13th, 2008 | → 2 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |
Kerrankin on sellainen olo, ettei oikein tiedä mitä kirjottaisi tai tarkemmin sanoen mistä alottaisi. Kronologisuus lienee paras arpa tähän väliin, joten mennään sen mukaisesti. Kuten tuli viimeksi kirjoitettua, perjantai oli pelkotilaa täynnä. Ehkä hieman turhaankin, mutta jälkiviisaus kuuluu asioihin, joilla on turha henkseleitä paukutella. Vaikka olo on huomattavasti parempi viikonlopun jälkeen, ei siitä naarmuitta selviytymistä voinut pitää itsestäänselvyytenä.
Perjantai meni neutraalisti, joskin silti yllättävän hyvin. Parisuhderintamalla meni jotakuinkin niin kuin odotettuakin: ei aurinkoisesti, vaan harmaasti. Enpä osannut tietystikään koko viikon kiehuneena painekattilana pitää turpavärkkiäni kiinni, vaan asiat oli tuotava esiin käsiteltäväksi. En tiedä vieläkään oliko se edes kaiken kannalta hyvä vai huono asia, mutta ainakin sain ongelmia pois sydämeltäni. Helpotti kuitenkin. Niin ja muistihan naiseni minua mukavalla syntymäpäivälahjalla.
Uusin Batman eli Yön ritari tuli käytyä katsomassa ja vaikkei se aivan odotuksiin vastannutkaan, oli kyseessä eittämättä hyvä pätkä. Parempaa supersankaritoimintaa saa etsiä, eikä sitä helpolla löydä, vaikka ehkä vanhana Marvel-fanipoikana pidinkin X-Men-elokuvista enemmän. Christopher Nolan on kuitenkin osoittanut olevansa mestarillinen ohjaaja, eikä Christian Bale onnistu olemaan tylsä tai mitäänsanomaton, vaikka Heath Ledgerin Jokeri tällä kertaa show’n varastikin. Omaa kieltään leffan ylistyksestä kertoo IMDB:n tämänhetkinen user rating: 9.2/10.
Takaisin reaalimaailmaan eskapismin puolelta. Leffasta kotiin ja nukkumaan. En oikein tiennyt mitä ajatella. Periaatteessa asiat mietityttivät paljonkin, mutta lopulta kyseessä oli melko tavallinen perjantai: tyttöystävää väsytti kulunut työviikko, minua ei.
Lauantaiaamu oli miellyttävä, kuten oli itse asiassa koko päivä muutenkin. Jos olo nyt ei ollutkaan varsinaisesti syntymäpäiväsankarin oloinen, ei fiilis noin muuten ollut hassumpi. Aikaisesta nukkumaanmenosta johtuen sängystä pääsi myös ylös ennen puoltapäivää. Aamupalaa, pelaamista, ravintolaruokailua ja muuten vaan rentoa ajankäyttöä. Vaan kun päässä pyörivät edelleen synkät ajatukset ja henkinen paine ei ollut laantunut vieläkään, jouduin taas nostamaan kissaa pöydälle ja selvittämään missä mennään ja mitä tapahtuu. Saisin tietää vastauksen kenties jo seuraavana päivänä. Jännittävää, joskin sillä tavalla, että pessimismi nosti päätään. Olisin varmasti sinkkumies sunnuntaina.
Onneksi osaan toisinaan olla huolettoman viileä ja vaihdoimme näistä ajatuksista huolimatta viihteelle. Punssia naamaan ja kavereita kylään. Illanvietto sujui rattoisasti pienellä kaveriporukalla musiikkia kuunnellen – ensin kotona, sitten baarissa. Ei mitään kovin erikoista, mutta sopivan leppoisaa ja kotoisaa. Käyhän se vanheneminen näinkin.
Yön tummuessa iski paremmalle puoliskolle väsymys. Saattaisinko hänet vain kotiin ruokapaikan kautta ja jatkaisin siitä baariin vai menisinkö itsekin perässä? Reaktioni oli riippuva naisen fiiliksestä: jos tulisin olemaan sinkku sunnuntaina, samapa se olisi jatkaa takaisin baariin ja vetää perseet. Toisaalta, jos asiat olisivat hyvin, tietysti jäisin hänen seurakseen. Itsekästä ajattelua? Totta helvetissä. Pelihän oli jo menetetty omassa mielessäni.
Päädyin kuitenkin pizzojen ja kauniimman osapuolen kera kotiin, syömään ja nukkumaan. Aamulla herätessäni ennen häntä oloni oli hermostunut. Saisin kuulla kohtaloni tänään, mutta en tiennyt koska ja mitä saisin kuulla. Mitä jos olisin sinkku, kuten pelkäsin? Entä jos voisinkin jostain syystä kuulla sen toisenlaisen vaihtoehdon? Liikaa ajatuksia ja spekulointia. Onneksi uni tuli ja vei minut uudestaan hämärän rajamaille – tosin vain siihen asti, että alakerran nuori typykkä herättäisi minut ah niin mukavalla diskobiittijumputuksellaan. Alan olla jo kurkkuani myöden täynnä tuota helvetin ärsyttävää tapaa soittaa musiikkia niin kovaa ja niin hölmöllä tavalla, että jonain sopivana päivänä ja hetkenä päädyn vielä rinkuttamaan ovea ja valittamaan kuin taloyhtiön mammat konsanaan.
Päivä kuitenkin lähti käyntiin mukavasti kuten lauantaikin. Mutta edessä oli Totuuden hetki. Hikoiluttava tilanne. Odotuksen piina. Minun oli pakko kysyä mitä tapahtuu, missä mennään, miltä tulevaisuus näyttää. Yllätyksekseni vastaus ei ollutkaan negatiivinen ja parisuhteeni päättävä henkinen teloitus. Kuvittelinko siis kaiken draaman vai olenko sekoamassa? Ehkä eroaikeet, en tiedä, mutta aivan normaalisti kaikki ei varmaankaan ollut, tai ole vieläkään. Mutta pahin pelkoni oli kuitenkin ohi.
Päivä meni mukavasti, joskin liian nopeasti ja lopulta olinkin jo saattamassa naistani juna-asemalle. Ero oli kuitenkin kuin aina ennenkin, mukava ja toivoa tulevasta antava. Mitä nyt en tietäisi koska seuraavaksi edes näkisimme. Henkinen rauha oli tehnyt paluumuuton.
Lasku arkeen ei tuntunut enää pahalta. Päinvastoin, olo oli yllättävän hyvä. Sain jopa aloitettua punnerrusprojektin maanantaina, käytyä lenkillä ja suoritettua kokous- ja kirjoitusvelvollisuuksia. Tiistaina selvisin jopa kamppailutreeneihin parin kuukauden tauon jälkeen. Mahtavaa. Nyt lihaksia kolottaa sopivasti monestakin kohtaa, jopa sellaisista, joiden olemassaoloa en edes enää muistanut. Päätin myös lisätä oman alakategorian tänne saitille treenaamisesta, josko se vielä potkisi persuksille lisää itse treenaamisen, että myös kirjoittamisen suhteen.
Aika näyttää miten käy, mutta tällä hetkellä olo on jotakuinkin niin hyvä kuin syksyä odottavalla olla vain voi. Tuntuu jo nyt oudolta, suorastaan hassulta miettiä miten voimakkaasti reagoinkaan viime viikolla. Vanheneminen onkin tehnyt allekirjoittaneesta paitsi vahvemman, myös haavoittuvamman. Elämä osaa yllättää. Näin 33:na.