Tuska-muistelon lisäksi on tarve kirjoittaa ajankohtaisemmista asioista, sillä suuri ahdistus on vaihtunut vitutukseksi ja kirjoittaminen on minulle jotakuinkin terapeuttista puuhaa. Vaikka Wacken-festivaali sinänsä meni mukavissa merkeissä ja oli tapahtumana jälleen kerran erinomainen, eivät kaikki henkilökohtaiset asiat ole olleet aivan huikeissa merkeissä.
Kaikki alkoi lauantaina, kun parisuhdekommunikointi – nainenhan ei ollut mukana festareilla kanssani – alkoi takkuamaan huolestuttavalla tavalla. Mitä on tapahtunut? Mikä on huonosti? Missä oikein mennään? Kysymykset tulvivat päähäni jatkuvalla syötöllä. Minulla ei ole tapana huolestua turhasta, olla mustasukkainen, saati emottaa mitättömistä asioista, mutta luotan vaistooni ja mielestäni myös luen rivien välistä tekstiä kohtuullisella onnistumisprosentilla. Kaikki ei selvästikään ollut hyvin.
Puhelimen akku tietysti sammui ironisella ajoituksella, juuri lähettäessäni paluumatkalta Hampurin lentokentältä viestiä. Siinä sitten ensin tuskasteltiin ensin parit tunnit lentoasemalla, toiset kaksi lentäessä ja vielä kolmisen tuntia bussissa, että menikö viesti edes perille tai tuliko sille mahdollisesti vastausta. Poissa olivat iloiset sanat, hymiöt ja muut mukavuudet, kun vastausta vihdoin tuli. Puhelua naiselle ja asioita selvittämään.
Kaikki oli näennäisesti hyvin, mutta tajusin, että jokin on vialla. Mikä? Miksi? Koska? En saanut vastausta. Maanantai olisi pirteämpi hyvän levon jälkeen ja krapulatkin poistuneena – sikäli mikäli niitä jommalle kummalle ylipäätään tuli, itse ainakin onnistuin ne välttämään varovaisen oluensiemailun ansiosta. Kiitos edes joskus viksusta päästä.
Sama linja kuitenkin jatkui, pahempana. Mitään ei kuulemma ollut tapahtunut, mutta asiat eivät myöskään olleet hyvin. Sain vastauksia tunteettomuudesta ja vittuuntuneisuudesta. Syytä tähän en saanut. Alkoin tuskastua todella ja sorruin tekemään sen, mitä en ole ikinä ennen naishuolien tai muidenkaan ongelmian takia normaalisti, jos ikinä, tehnyt: ryypätä. Ardbegin sinänsä maistuvaa 10-vuotista tuli siemailtua useampikin paukku, sillä jollain kroppa ja mieli olisi saatava rauhoittumaan.
Ei helvetti tällaista touhua. En pystynyt keskittymään mihinkään kotona. En pelaamiseen, en halunnut katsoa televisiota, en nukkua tai olla paikoillani. Soitto lomalla olevalle ystävälleni, josko saisin tulla tilittämään ja vuodattamaan viskipullon kera. Lupa annettu ja ei kun pyörän selkään.
En muista olenko ikinä ennen itkenyt ja nauranut samaan aikaan, en ainakaan näin kovasti. Eikä se itku ollut mitään ilonkyynelehtimistä, vaan puhdasta ahdistusta pahimmasta pelosta tässä tilanteessa. Suomalainen mies teki sitä itseään: ryyppäsi suruunsa, itki naisen vuoksi ja tilitti ongelmistaan minkä jaksoi. Se ei ollut varmasti kaunista katsottavaa, luultavasti lähinnä säälittävää ja sehän pisti itsenikin nauramaan kesken kyynelsekaisen ruikutuksen.
Jotain tuo kuitenkin auttoi. Hyvä ystävä kuuntelemassa ja viskit sekä oluet kyytipoikana. Muisti lähti, enkä tiennyt miten olin päässyt kotiin tarkalleen. Asfaltti-ihottuma oikeassa kyynervarressa kertoi karua kieltään. Polkupyörä oli kuitenkin ehjä ja heräsin jopa töihin kahdeksan jälkeen aamulla. Olin vieläkin humalassa.
Toivoin, että tiistai olisi parempi päivä. Ei ollut. Yhteydenpito oli heikompaa, ahdistus jatkoi kasvuaan. Mitä voisin tehdä? Koko päivän, humalasta selvittyäni, tärisin vain krapulassa. Vuoden toisessa sellaisessa. Olo oli hyisevä. Töistä ei tullut juuri mitään ja yritin keskittyä vain väkisin syömiseen ja oloni parantamiseen. Vaikeaa.
Kysyin luvan lähteä pomolta kotiin 3,5 tuntia ennen varsinaista työajan päättymistä. Sain luvan, tekisin tunnit tietysti takaisin. Kotiin ja lepoa. Naiselle tekstiviestiä. Sain vastauksen, mikä ei juuri vienyt asiaa suuntaan tai toiseen, mutta se oli sentään vastaus.
Krapulassa vääntyi koko päivä. Vuoroin hereillä, vuoroin nukkuen. Syömisestä ei tullut mitään, ei edes oksentamisesta. Tyhjää käkimistä vain. Vatsaan sattui, paikat tärisivät ja nainen oli poissa koneeltaan. Ei toivoa Mese-keskusteluista tai muustakaan. Soitin perään ja toivoin saavani hetken hänen aikaansa. Ei oikein onnistunut. Uusi yritys illemmalla hänen päästessä kotiin. Vaivalloista keskustelua. Äh, homma näyttää menevän vain huonompaan suuntaan.
Loppuilta pelaamista, joka sentään sai ajatukseni pois ongelmasta. Nukkumaan mennessäni ikävät ajatukset kuitenkin jatkoivat tulemistaan ajatuksiini, kunnes lopulta uni tuli.
Älyn huipentuman ravintolasta selviydyttyämme odotteli puolalainen Behemoth lavalle tulemistaan. Kiireisesti pressiportista sisään ja miksauskopin viereen pojottamaan. Tarjolla olikin mainio keikka energisine live-esiintymisineen ja mukavan “leppoisine” välipuheineen, aina niin teatraalista Raamatun repimistä myöden. Kuten ennenkin, Behemoth hoiti hommansa hyvin kotiin ja ainoa valittaminen keikasta rajoittuikin pelkkä uudempaan death metal -musisointiin keskittyminen.
Kuten muinakin Tuska-vuosina, ihmiset olivat rumia hämmentävissä koltuissaan, ylipukeutuneina mitä järkyttävämpiin ja toinen toistaan hölmöimpiin show-off-asusteisiin. Eikä sitä perussuomalaista jäyhää ja kulmikasta kasvomallia ainakaan komeammaksi saada vetämälle päälle kerros plankkia ja maalia mahdollisimman tyylitajuttomalla tavalla. Näiden lisäksi luvassa oli kilometritolkulla avaruustukkaa, räikeitä värejä kaikissa metroseksuaalisuutta ylistävissä muodoissaan ja muutenkin sellaista alamaailman väkeä, että piti oikein arvauksella vetää olivatko nämä maahiset saapuneet paikalle bändejä katsomaan vai vertaamaan goottikiehkuraskenejen kuuminta hottia olevia uutuuksia toistensa kanssa.
Bändejä tuli tsekkailtua päivän aikana vasemmalta ja oikealta kaveriporukan kanssa ja mikäs siinä, olihan sää mitä mainioin – ei liian kuumaa eikä liian kylmää – ja kuivat muovipulloissa-omenasiiderit pitivät huolen siitä, ettei jeesusteleva absolutismi saanut jalansijaa päivän aikana lainkaan.
Sopivassa välissä päätin tehdä viikonlopun pakollisen backstage-vierailun. Vähemmän yllättäen homma levähti käsistä nopeammin kuin ehdin oman nimeni tavata: hädin tuskin olin viisi metriä päässyt piskuiselta portilta sisään, kun jo tuttavalauma alkoi valua paikalle yksi kerrallaan. Sitä mukaa, kun yhdestä tutusta oli tullut erottua morjes-juttujen saattelemana, joku muu kollega, kaveri tai muu naama-/nimituttu ilmestyi paikalle. Pyörin käytännössä tunnin verran paikoillani, tehden hiljaista 180 asteen kääntymistä suuntaan ja toiseen. Päätoimittajakin ilmestyi paikalle nakaten kouraan kasan levyjä, kuten perinteeseen kuuluu.
Ajantajun hukanneena tajusin jossain vaiheessa katsahtaa puhelimeen, tarkemmin ottaen kelloon. Niin, olinhan luvannut paremmalle puoliskolle tulla takaisin “ehkä puolessa tunnissa tai maksimissaan alle tunnissa”. Kun olin jo harkinnut tekeväni sukkelan comebackin rahvaan puolelle, alkoi pari kollegaa lähes kilpaa painostaa allekirjoittanutta kaljateltan puolelle. Perkele, pakkohan se oli, ettei aivan tossun alla olevan nössön mainetta saa. Tekstaria naiselle “käyn pikaisesti kaljateltassa” ja vastaus oli jäätävä, mutta sanoman hyvin perille toimittava “Jaa.” Näitä luonnonvoimia uhmaten ajoin itseni tuttujen parven läpi oluttelttaan juomaan huokeaa viiden euron tuoppia. Nam, päivän ensimmäinen olut, josta siitäkin puolet taisi mennä parempiin suihin.
Olutpöydän ääreen istumaan ja lärvi auki. Enemmän tai vähemmän huonoa suunsoittoa ja naamanpaukutusta tuli harjoitettua pöydässä siihen malliin, ettei muiden tarvinnut paljon leipälävellään naamojaan väsyttää, paitsi hykertelyn ja naureskelun merkeissä. Toki pakollinen ja potentiaalinen riidanhaastajaehdokaskin pöydässä istui, mutta miekkosen verbaaliset hyökkäykset olivat sillä tasolla, että vain epäitsevarmuutta potevalla teinillä olisi käynyt provokaation vasara päähän.
Kun kolmivarttinen oli kulunut ja tuoppi tyhjentynyt, oli aika singahtaa takaisin varsinaiselle alueelle. Toverit ja kaverit seisoa pojottivat mäennyppylällä bändejä katsellen. Vaikka olutteltasta matka sinne sujuikin sukkelasti, viimeistään siellä tuli taas nähtyä muutamat tutut ja jumituttua suusta kiinni. Miten yllättävää.
Tunnit kuluivat kuin siivillä ja vihdoin oli odotus palkittu. Illan pääbändi Morbid Angel kera paluumuuttaneen nokkamies Dave Vincentin oli jotain mitä en olisi uskonut näkeväni livenä. Tällä kertaa tilanne kuitenkin realisoitui ja keikkahan oli mitä mahtavin. Itse Vincentin ääni oli niin karismaattinen, että mies olisi onnistunut myymään meikäläiselle vaikka käytetyn Raamatun niin halutessaan. Tuollaisella äänellä jos mies olisi ryhtynyt papiksi kotialueellaan Floridassa, niin varmasti olisi ihmeitä, jos ei nyt nähty, niin ainakin kuultu ja taju olisi varmasti lähtenyt useammaltakin uskonihmiseltä.
Henkisen orgasmin jälkeen illanvietto jatkui kohti baaria. Pienimuotoisen lauman koolle saattamisen jälkeen paimensimme porukkamme meikäpojalle uuteen hevibaariin, liekö Darkside ollut nimeltään. Tutut ja kaverit tulivat vastaan toki sielläkin ja oluita meni kurkkuun sopivissa määrin – aina omasta mielestäni ja muitahan on turha ryypiskelyn makeassa maailmassa kuunnella.
Lopuksi yöpaikkamme haltija painosti meidät kuitenkin lähtemään baarista poikkeuksellisesti jo ennen valomerkkiä – miltei käsittämätön tapa meikäläiselle – ja hampurilaisateriat kouraan läheiseltä huoltoasemalle haettuamme hyppäsimme taksiin ja sitä myötä nukkumaan.