Ξ August 30th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Elämä osaa joskus yllättää positiivisesti(kin), vaikka olisit varautunut niihin mukaviinkin yllätyksiin jo etukäteen. Toisinaan suunnitelmat saavat kiehtovia ja kutkuttavia käänteitä ja joulu tuleekin etuajassa iskien lahjat kätösiin kuin puun takaa. Positiivinen ja optimistinen ajattelu toki ovat hyviä työkaluja siihen, ettei ole olemassa mitään niin huonoa ja paskamaista tilannetta, etteikö siitä löytäisi jotain positiivista.
Otan tietoisen välinpitämättömän riskin todetessani näin ääneen, kun voin todeta huomaavani, että allekirjoittaneelle on vientiä naisten maailmassa. Vaikka sitä voi pitää kyseenalaisena ajatuksena tai tunnustuksena, se tuntuu hyvältä, enkä näe syytä pitää hyviä tuntemuksia vain itselläni. Parasta ei ole kuitenkaan halutuksi tulemisen tunne, vaan sen laukaisema henkinen orgasmi siitä, kuinka olla mukavasti turta. Kuinka tuntea dekadentisti nautinnon ja välinpitämättömyyden kädenpuristuksen selkääntaputusten kera. “Juuri noin, jatka vaan!“, kannustaa näkymätön pieni Lucifer olkapäältä huudellen.
Dekadentin vastapainoksi, tai ehkä juuri sen lisääjäksi, löytyy tietysti fyysinen rääkkääminen. Mikään ei tunnu paremmalta ajatukselta kuin painua salille seuraavana päivänä harjoittamaan ruumiinkulttuuria, kun yölliset kinkerit jatkuivat aamun valoisille tunneille ja unet pitkälle iltapäivän puolelle. Aamukahvi, suihku ja hyvä musiikki kaiken puhdistavana ikuisena liekkinä. Olo on mitä mainioin ja lihasten kiusaaminen on vasta edessä. Elämä on mahtavaa.
Tunnen pienimuotoisesti syntyneeni uudestaan, mutta onko kyseessä vain hetken hurma vai hetkellinen henkinen hairahdus? En tiedä, enkä tällä hetkellä, suoraan sanoen, ole kiinnostunut asian todellisesta luonteesta hevon helvettiäkään. Minä nautiskelen ja irroitan itseni haitallisten tunteiden kahleista.
Otsikkoa kunnioittaen kirjoituksen teemabiisinä komeana live-versiona: Pink Floyd – Comfortably Numb Pulse 1994 (Live). Puhdasta musikaalista nautintoa. Voikaa hyvin, niin minäkin aion tehdä.
Takana on noin viikko niin sanottua sinkkuilua ja vaikkei mitään suurta ja mullistavaa olekaan tapahtunut, on oloni jollain tapaa ristiriitainen. Olen toisaalta yrittänyt ottaa irti sen mitä sinkkuilusta saa ja toisaalta jatkanut jollain tapaa kuivakan vähäeleistä elämääni, haluamatta sahata oksaa altani. Toisaalta voisi kysyä, että kaivanko itselleni kuoppaa vai poteroa?
Tuntuu siltä, etten oikein osaa tai halua irroitella, kuten normaalisti sinkkuaikana on tapana, ja toisaalta taas hieman kavahdan sitä dekadenssin kutsua, jonka pyörteissä viime syksyn ja talven vietin. Houkuttelevaa, mutta kuitenkin vieroksuttavaa. En muista koska olisin ollut näin epävarma oman elämäni suunnasta ja poluista, ollen pihalla kuin neulasensa pudottanut joulukuusi.
Vaan se on selvää, etteivät asiat murehtimalla parane ja omia oppejani seuraten pyrin myös asioille tekemään jotain. Ympärillä olevia mahdollisuuksia voi ja pitää tutkia aina, etenkin tällaisessa tilanteessa ja hauskaa kyllä, vaikka henkisesti tunnen olleeni viime aikoina heikommilla kantimilla kuin pitkään aikaan, jopa vitutukselle nöyrästi kumartuen, olen fyysisesti paremmassa kuosissa kuin pitkään aikaan, ehkä peräti koskaan?
Syy tähän lienee lenkkeilyn yhdistely uudestaan aloittamaani kamppailulajitreenaukseen, jos sitä nyt voi kesätauon jälkeen parin kerran perusteella sellaiseksi kutsua, sekä aloittamallani kuntosalirääkillä. Jälkimmäinen verottaa lompakkoa mukavasti joka kuukausi, mutta mitä nyt olen muutaman kerran ehtinyt käydä rehkimässä, on fiilis mitä erinomaisin. Lihakset tuntuvat mukavan väsyneiltä ja kaikenlainen vitutus väistyy ruumiillisen rasituksen tieltä suosiollisella tehokkuudella.
Siltikin tuntuu, että enemmän pitäisi tehdä, enemmän pitäisi itseään kurittaa, jotta loputkin negatiiviset ajatukset ja epäröinnit katoaisivat päästä lopullisesti. Selviytymisvietit huutavat punaisena itsensä miellyttämisen ja hedonismin puolesta, niin henkisellä kuin fyysiselläkin saralla. Olo on kuin kiikkerällä tasapainolaudalla, mutta vailla kunnon käsitystä mihin suuntaan pitäisi heilua, jotta pysyisi pystyssä tuulisessa ristiaallokossa.
Asiaa ei helpota haluamani asiat, jotka eivät ole varsinaisesti sulassa sovussa toistensa kanssa. Maailma uhkaa kaatua omaan mahdottomuuteensa kaikessa järjettömyydessään. Sukellanko dekadenssin syövereihin sokkona vailla huolta tulevasta vai panostanko kestävään kärsivälliseen kehitykseen?
Näitä on hyvä pohtia jokaisen viikonlopun kynnyksellä, kerta toisensa jälkeen ja lopulta nollata aivonsa raudan rankaisun hikisellä alttarilla.
Ξ August 21st, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo |
Sain eiliseen vaikeaan tekstiviestiini eräänlaisen vastauksen puhelimitse jo eilen, mutten mitään tyhjentävää. Kyse oli tietysti siitä, että jatkuuko parisuhteeni vai ei. Tilanne jäi roikkumaan ilmaan, mutta ymmärrettävästä syystä.
Asiaan palattiin tänään. Kyseessä oli koko suhteeni aikaisista puheluista paras, älykkäin ja palkitsevin, vaikkei keskustelun aihe ollutkaan sieltä helpoimmasta päästä, eikä käsiteltävät asiat niitä mukavampia. Kukapa nyt erosta tykkäisi vääntää ja miettiä mennäkö tulevaisuudessa eri suuntiin vaiko ei. Kissa oli kuitenkin nostettava pöydälle jonkinlaisin tuloksin, sillä piinaava epätietoisuus ja muut vastaavat asiat ovat pidemmän päälle pahempaa ja raskaampaa koettavaa kuin isku vasten kasvoja tuleva ero.
Lienenkö kasvanut ihmisenä, sekä rationaalisella, että tunteellisella tasolla, mutta tunnen ylittäneeni itseni tällä kertaa. Olen aina onnistunut omasta mielestäni hoitamaan erot hyvin: diplomaattisesti, rauhallisesti ja riitelemättä. Näin myös tällä kertaa. Tämä kerta erosi tosin edellisistä kerroista, joina olen saanut harteilleni sen ikävien uutistentuojan viitan, sillä nyt ehdotin jotain sellaista mitä en ole ennen tehnyt: taukoa. Olin valmis menemään pidemmälle kuin ennen ja katsoa muitakin vaihtoehtoja kuin mustavalkoista “ero tai yhdessäolo” -ratkaisua.
Ratkaisu tuntui miellyttävän kumpaakin, ainakin enemmän kuin ero, ja koska yhdessä jatkaminen nykyisellään ei olisi mahdollista, oli muita vaihtoehtoja tutkittava. Tilanne antaa kummallekin melkoisen aikalisän ja mahdollisuuden kurkistaa sinne kuuluisan aidan toiselle puolelle: onko ruoho todellakin siellä toisaalla vihreämpää?
Aika näyttää miten käy. Tauolle säädettiin luonnollisesti aikaraja, mutta jos jompi kumpi jo ennen sen päättymistä tietäisi mitä tehdä tai kenties löytäisi jotain niin sanotusti parempaa elämästään, mikään ei estäisi iskemästä erolle lopullista pistettä.
Luonnollisesti tällaiselle tauollekin lähteminen tuntuu erolta, mutta jostain syystä tuo ikävä olo loppumisesta ei ole vielä löytänyt aivoihini. Ei, vaikka kyse on eräästä parhaimmista asioista mitä minulle on ikinä tapahtunut. Ehkä tein surutyöni (liian) tehokkaasti, ehkä todellisuus iskee kasvoille vasta myöhemmin. Silti tunnen onnistuneeni ns. aikuismaisessa erossa, kypsästi ja kenenkään mieltä pahoittamatta. Eikä tästä seuraisi välien katkeamista tai muuta naurettavaa, ainoastaan uusia polkuja kummankin tallattavaksi.
Toisaalta tuntuu hyvältä, toisaalta kaihoisalta, mutta ennen kaikkea hyvältä. Ei siksi, että ero tuli, vaan siksi miten se hoitui. Minulla on (tai oli) upea nainen, jonka kanssa oli hienoa tehdä kaikkea mitä ylipäätään tuli tehtyä. Kuluneet kuukaudet ovat olleet mitä nautinnollisimpia, enkä usko, että ihan heti löydän samanlaista autuutta, joskaan tätä jo taakse jäänyttä draamaa en jääkään kaipaamaan. Silti, on aika taas jatkaa matkaa eteenpäin ja katsoa mitä tuleva tuo tullessaan.
Niin tai näin, ajattelin jatkaa selvityjän roolissani ja etsiä parempia aikoja edestä päin muistoihin takertumatta.
Jännittää. Saatoin juuri hetki sitten lähettää elämäni tyhmimmän ja rohkeimman tekstiviestin. Olisin toki soittanut mielummin samasta asiasta, mutta aika ja paikka olivat vastaanottajalle epäsuotuisat puhumiselle.
Nyt odotan vastausta kuin pikkulapsi jouluaattoa, tosin sillä erotuksella, että oloni on pelonsekainen. Jos vastaus olisi luonteeltaan hyvä, olisin luultavasti sen jo saanut. Odotankin lähinnä millä tavalla maailman seinät kaatuvat päälleni ja ehdinkö pois alta, vai iskeekö ihmissuhdehurrikaani avarilla naamariin.
Pelottaa, ja toisaalta oloni on hieman huojentuneempi. Koin aamulla tuon aiemmin sivuamani “moment of clarity” -tilan ja seurasin sokean itsepäisesti vaistojani. Teinkö väärin, tyhmästi, rohkeasti? Vai oikein, viisaasti ja vapauttavasti?
Aika näyttää. Minulla on perhosia vatsassa.
Kuka ikinä totesikaan yllä olevan lauseen, oli joko äärimmäisen sarkastinen tai pöyristyttävän naiivi. Toki elämään mahtuu (liikaa) hetkiä, jolloin olisi asioista vain tuon tietämätön ja säästyisi ylimääräiseltä ahdistukselta, ärsytykseltä tai ties miltä turhalta draamalta ja tukulta ongelmia, halusi niitä tai ei. Aivan liian usein kuitenkin tiedon puuttuminen, epätietoisuudessa eläminen ja paitsiossa oleminen aiheuttavat enemmän ongelmia kuin päinvastainen tilanteet. Näistä ovat viime aikoina omatkin ahdistustilat johtuneet.
Enkä valitettavasti ole ainoa. Liian paljon on tullut myös kaveripiirissä nähtyä samanlaista epätietoisuutta, parisuhdeongelmia ja ties mitä problematiikkaa. Suurimmaksi osaksi kaikki tuntuu olevan kommunikaatiosta kiinni, toisin sanoen sen puutteesta. Miksi? Kyseessä lienee ikuisuuskysymys, johon tuskin saanen ikinä vastausta. Voisi luulla, että iällä, kokemuspohjalla ja muulla sellaisella olisi tähän jotain vaikutusta, mutta sekin teoria tuli käytännön tasolla todettua vääräksi.
Sanotaan, että suomalainen mies ei puhu eikä pussaa. Jälkimmäisestä en tiedä, mutta etenkin ensimmäinen kohta on tullut huomattua sukupuoliriippumattomaksi. Samoin kyvyttömyys reagoida ongelmatilanteisiin oikealla tavalla. Ei mene esimerkiksi jakeluun, miksi joidenkin naisten mielestä suuttumus on oikea tapa korjata ahdistuksia, epätietoisuustiloja ja jopa mustasukkaisuutta. Mikä logiikka tässä piilee takana? Se kuuluisa naisen logiikkako?
Lässytin viime viikon loppupuolella väärinymmärryksistä ja puhelinsoitoista. Osittain totta, osittain vain väliaikaiskorjausta. Ei sillä, että mikään liikkuisi varsinaisesti parempaan tai huonompaan suuntaan – lähinnä tilanne on ollut huopaamista ja soutamista edestakaisin. Perjantai tuli vietettyä poikkeuksellisesti selvinpäin ja kotona, mikä toisaalta mahdollisti lauantaisen siivoamisen ja kirjoitushommien tekemisen. Vihdonkin ollut aikaa ja energiaa sellaisillekin asioille, jotka on pitänyt hoitaa alta pois jo aiemmin. Jotain hyvää siis siinäkin.
Lauantai puolestaan meni kolmannesvuosisadan täyttävän ystäväni syntymäpäiväjuhlissa. Eräänlaista eskapismia omista ajatuksista. Sopi minulle. Päädyin tietysti juomaan pääni täyteen kuin vahingossa ja lopulta selvisin kotiinkin jo ennen aamukuutta. Kahdeltatoista kello herättämässä, joskin aamu oli vielä kännihuuruinen. Päänsärkykin löysi perille vasta tunteja myöhemmin. Ja kappas, tulihan tyttöystävältäkn lopulta jotain viestiä, hän oli elossa!
Kun krapulassa liikunta on niin huono idea, jäivät juoksulenkit väliin. Tosin puolitoistatuntinen kävelyreissu tasapainotti tätä edes himpun verran. Parempi kuin ei mitään, kuitenkin. Tulihan silläkin reissulla taas käytyä ajatuksia läpi, joskaan eihän näistä asioista tunnu tulevan yksin hullua hurskaammaksi. Ei vaan jaksaisi emottaa asioista kaiken aikaa, ei enää tässä iässä, jos nyt ei muutenkaan. Tiedän vain oman käytösmallini hyvin, liian hyvin, eikä pidemmän päälle oma itsesuojeluvaisto anna periksi jäädä tuleen makaamaan.
Välilä mietityttää olenko tulossa hulluksi, kun tunnun kuvittelevan omiani. En esimerkiksi omaa taipumusta vainoharhaisuuteen tai mustasukkaisuuteen, mutta siitäkin huolimatta joskus näitä ajatuksia päähän pulpahtaa ja mitä ilmeisemmin ilman syytä. Se, jos jokin, tuntuu typerältä.
Jos keskiviikko ja osa torstaistakin meni taas olemattomia typeryyksiä päässä pyöritellessä, niin yksi puhelinsoitto teki terää. Vau – yksikin puhelinsoitto voi todella tehdä ihmeitä ja saada asiat takaisin raiteilleen, aivan kuin ne eivät olisi aina muka siellä olleet. Mitä helvettiä, tarkoittiko tämä vanheneminen, että henkinen ikä yht’äkkiä puolittui ja päädyin takaisin teini-ikäiseksi? Jos tietäisin tähän oikean vastauksen, tarjoaisin itselleni varmasti oluen, parikin kenties.
Minulla ei, “valitettavasti”, ole tarjota teille draamaa tällä kertaa. En väitä tulleeni selväjärkiseksi, tai edes kokeneeni sitä tunnetta, jota myös oivallisesti “moment of clarityksi” kutsutaan. Jos oheinen linkki onkin liian pitkä tai vaikeaselkoinen luettavaksi, tarinan hauskuudesta huolimatta, voidaan tähän väliin tunkea myös Pulp Fiction -lainaus:
Well, yeah. I was just sitting here, eating my muffin, drinking my coffee, when I had what alcoholics refer to as a moment of clarity.
Alan hapuilla jo sivuraiteilla. Yritän kai väsyneenä sanoa, yhden oluen ja yhden viskin jälkeen, ettei tarinaan liity mitään jännittävää käännettä tai tapahtumaa, jolla olisi jokin tyylikäs, dramaattinen tai edes kiinnostava loppu. Mikä oikeastaan on tylsempää kuin selkeän alun ja lopun puuttuminen? Loputon jauhaminen jossain keskellä, keskellä ei mitään?
On vain vaikea toisinaan ymmärtää itseään, missä on tietysti se haittapuoli, ettei tällöin voi olettaa muidenkaan ymmärtävän itseään – ja se taas tuppaa toisinaan ahdistamaan kummasti. On toisaalta hienoa voivansa tajuta ollessaan vain typerä ja hieman hämmentynyt, ja ennen kaikkea: selvitä siitä. Niin paskaa kuin se joidenkin mielestä onkin, minusta lausahdus “What does not destroy me, makes me stronger.” pitää useimmiten paikkaansa. Olisi naiivia väittää, että aina, mutta monesti, ehkä liiankin monesti, kohdalleen osuen.
Mihin tästä jatketaan? Kuka tietää. Työviikko on takana, viikonloppu siintää edessä – tai sitähän tässä jo oikeastaan vietetään, silmät väsyneinä musiikkia kuunnellen. Ja kun seuraavan kerran saan aikaiseksi jotain raapustaa, toivon mukaan saan aloitettua myös liikuntapäiväkirjan pitämisen – kaikessa ankeudessaan.
Kerrankin on sellainen olo, ettei oikein tiedä mitä kirjottaisi tai tarkemmin sanoen mistä alottaisi. Kronologisuus lienee paras arpa tähän väliin, joten mennään sen mukaisesti. Kuten tuli viimeksi kirjoitettua, perjantai oli pelkotilaa täynnä. Ehkä hieman turhaankin, mutta jälkiviisaus kuuluu asioihin, joilla on turha henkseleitä paukutella. Vaikka olo on huomattavasti parempi viikonlopun jälkeen, ei siitä naarmuitta selviytymistä voinut pitää itsestäänselvyytenä.
Perjantai meni neutraalisti, joskin silti yllättävän hyvin. Parisuhderintamalla meni jotakuinkin niin kuin odotettuakin: ei aurinkoisesti, vaan harmaasti. Enpä osannut tietystikään koko viikon kiehuneena painekattilana pitää turpavärkkiäni kiinni, vaan asiat oli tuotava esiin käsiteltäväksi. En tiedä vieläkään oliko se edes kaiken kannalta hyvä vai huono asia, mutta ainakin sain ongelmia pois sydämeltäni. Helpotti kuitenkin. Niin ja muistihan naiseni minua mukavalla syntymäpäivälahjalla.
Uusin Batman eli Yön ritari tuli käytyä katsomassa ja vaikkei se aivan odotuksiin vastannutkaan, oli kyseessä eittämättä hyvä pätkä. Parempaa supersankaritoimintaa saa etsiä, eikä sitä helpolla löydä, vaikka ehkä vanhana Marvel-fanipoikana pidinkin X-Men-elokuvista enemmän. Christopher Nolan on kuitenkin osoittanut olevansa mestarillinen ohjaaja, eikä Christian Bale onnistu olemaan tylsä tai mitäänsanomaton, vaikka Heath Ledgerin Jokeri tällä kertaa show’n varastikin. Omaa kieltään leffan ylistyksestä kertoo IMDB:n tämänhetkinen user rating: 9.2/10.
Takaisin reaalimaailmaan eskapismin puolelta. Leffasta kotiin ja nukkumaan. En oikein tiennyt mitä ajatella. Periaatteessa asiat mietityttivät paljonkin, mutta lopulta kyseessä oli melko tavallinen perjantai: tyttöystävää väsytti kulunut työviikko, minua ei.
Lauantaiaamu oli miellyttävä, kuten oli itse asiassa koko päivä muutenkin. Jos olo nyt ei ollutkaan varsinaisesti syntymäpäiväsankarin oloinen, ei fiilis noin muuten ollut hassumpi. Aikaisesta nukkumaanmenosta johtuen sängystä pääsi myös ylös ennen puoltapäivää. Aamupalaa, pelaamista, ravintolaruokailua ja muuten vaan rentoa ajankäyttöä. Vaan kun päässä pyörivät edelleen synkät ajatukset ja henkinen paine ei ollut laantunut vieläkään, jouduin taas nostamaan kissaa pöydälle ja selvittämään missä mennään ja mitä tapahtuu. Saisin tietää vastauksen kenties jo seuraavana päivänä. Jännittävää, joskin sillä tavalla, että pessimismi nosti päätään. Olisin varmasti sinkkumies sunnuntaina.
Onneksi osaan toisinaan olla huolettoman viileä ja vaihdoimme näistä ajatuksista huolimatta viihteelle. Punssia naamaan ja kavereita kylään. Illanvietto sujui rattoisasti pienellä kaveriporukalla musiikkia kuunnellen – ensin kotona, sitten baarissa. Ei mitään kovin erikoista, mutta sopivan leppoisaa ja kotoisaa. Käyhän se vanheneminen näinkin.
Yön tummuessa iski paremmalle puoliskolle väsymys. Saattaisinko hänet vain kotiin ruokapaikan kautta ja jatkaisin siitä baariin vai menisinkö itsekin perässä? Reaktioni oli riippuva naisen fiiliksestä: jos tulisin olemaan sinkku sunnuntaina, samapa se olisi jatkaa takaisin baariin ja vetää perseet. Toisaalta, jos asiat olisivat hyvin, tietysti jäisin hänen seurakseen. Itsekästä ajattelua? Totta helvetissä. Pelihän oli jo menetetty omassa mielessäni.
Päädyin kuitenkin pizzojen ja kauniimman osapuolen kera kotiin, syömään ja nukkumaan. Aamulla herätessäni ennen häntä oloni oli hermostunut. Saisin kuulla kohtaloni tänään, mutta en tiennyt koska ja mitä saisin kuulla. Mitä jos olisin sinkku, kuten pelkäsin? Entä jos voisinkin jostain syystä kuulla sen toisenlaisen vaihtoehdon? Liikaa ajatuksia ja spekulointia. Onneksi uni tuli ja vei minut uudestaan hämärän rajamaille – tosin vain siihen asti, että alakerran nuori typykkä herättäisi minut ah niin mukavalla diskobiittijumputuksellaan. Alan olla jo kurkkuani myöden täynnä tuota helvetin ärsyttävää tapaa soittaa musiikkia niin kovaa ja niin hölmöllä tavalla, että jonain sopivana päivänä ja hetkenä päädyn vielä rinkuttamaan ovea ja valittamaan kuin taloyhtiön mammat konsanaan.
Päivä kuitenkin lähti käyntiin mukavasti kuten lauantaikin. Mutta edessä oli Totuuden hetki. Hikoiluttava tilanne. Odotuksen piina. Minun oli pakko kysyä mitä tapahtuu, missä mennään, miltä tulevaisuus näyttää. Yllätyksekseni vastaus ei ollutkaan negatiivinen ja parisuhteeni päättävä henkinen teloitus. Kuvittelinko siis kaiken draaman vai olenko sekoamassa? Ehkä eroaikeet, en tiedä, mutta aivan normaalisti kaikki ei varmaankaan ollut, tai ole vieläkään. Mutta pahin pelkoni oli kuitenkin ohi.
Päivä meni mukavasti, joskin liian nopeasti ja lopulta olinkin jo saattamassa naistani juna-asemalle. Ero oli kuitenkin kuin aina ennenkin, mukava ja toivoa tulevasta antava. Mitä nyt en tietäisi koska seuraavaksi edes näkisimme. Henkinen rauha oli tehnyt paluumuuton.
Lasku arkeen ei tuntunut enää pahalta. Päinvastoin, olo oli yllättävän hyvä. Sain jopa aloitettua punnerrusprojektin maanantaina, käytyä lenkillä ja suoritettua kokous- ja kirjoitusvelvollisuuksia. Tiistaina selvisin jopa kamppailutreeneihin parin kuukauden tauon jälkeen. Mahtavaa. Nyt lihaksia kolottaa sopivasti monestakin kohtaa, jopa sellaisista, joiden olemassaoloa en edes enää muistanut. Päätin myös lisätä oman alakategorian tänne saitille treenaamisesta, josko se vielä potkisi persuksille lisää itse treenaamisen, että myös kirjoittamisen suhteen.
Aika näyttää miten käy, mutta tällä hetkellä olo on jotakuinkin niin hyvä kuin syksyä odottavalla olla vain voi. Tuntuu jo nyt oudolta, suorastaan hassulta miettiä miten voimakkaasti reagoinkaan viime viikolla. Vanheneminen onkin tehnyt allekirjoittaneesta paitsi vahvemman, myös haavoittuvamman. Elämä osaa yllättää. Näin 33:na.
Pari päivää on keskiviikon kirjoituksista ja alkuviikon tuntemuksista kulunut. Onko helpottanut? Eipä oikeastaan. Ja miksipä olisi, asiat kun eivät ole varsinaisesti menneet eteenpäin. Vai pitäisikö tunnustaa, että eilen tuntui hieman paremmalta iltapäivällä, kun sain asiaan ihan pikkuriikkisen verran tolkkua mukaan ja varasin jopa leffaliput tälle perjantaille, tyttöystävälleni ja minulle. Tämä tietysti varmistelun jälkeen, sillä tämänviikkoisen epävarmuuskohtauksen (ja -kohtelun) jäljiltä olo on kuin henkisesti piesty, runneltu ja pahoinvoiva. Helvetti, en ole ikinä tuntenut itseäni näin heikoksi ja huonovointiseksi.
Kaikesta angstailusta ja mietiskelystä huolimatta eilinen tuntui paremmalta. Ainakin vielä iltapäivällä. Illalla tuntui, että löysin taas rivien välistä jotain ikävää luettavaa, mutta ehkä vain kuvittelen kaiken. Toisaalta, näinhän lohduttelin itselleni lauantainakin ja kuinka oikeassa olinkaan. Leffaa lainaten:”Olisin mielummin onnellinen kuin oikeassa.”
Keskiviikkona asiat pyörivät vielä sen verran paljon päässä, että kotona oleminen tuntui vastentahtoiselta. Lenkillekään lähteminen ei onnistunut. Sain sentään siivottua jonkin verran ja pakattua edellisen viikonlopun jäljiltä olleet kuivuneet festarikamat pois näkyvistä ja talteen. Kaipasin juttuseuraa, joten polkupyörällä ystäväni luo turisemaan ja iltaa istumaan. Tällä kertaa kuitenkin maanantaisen kärsimysnäytelmän ja dramaatiikan oppitunnin toistamista välttäen. Helpottihan se.
Eilen kaikki viikon paineet tuntuivat imeneen mehut meikäläisestä. Sadekelikin yllätti. Ei toivoakaan lenkkeilystä. Sain sentään pari levyarviota tehtyä pois alta, ensimmäistä kertaa tällä viikolla, mikä on epätavallista minulle ja kirjoitustahdilleni. Jotain kuitenkin. Sain myös tehtyä aloitustestin (initial test) kiinnostavalta vaikuttavassa sadan punnerruksen ohjelmassa. Saa nähdä mitä tästä tulee, mutta yritys on kova ja tarkoitus ruveta pitämään myös jonkinlaista kuntoilu- ja treenipäiväkirjaa täällä blogin puolella. Siitä myöhemmin lisää.
Loppuilta menikin koneella joitain hommia pakertaessa ja hieman tv:tä katseltaessa. Päädyin nukkumaankin jo kello 23:n jälkeen, joka ei ole todellakaan minulle arkisin tavanomaista – normaalisti pää painuu pehkuihin joskus 01-02 tienoilla. Vähemmänkin terävä verstaan työkalu ymmärtää, ettei kaikki ole kropassa ja päässä normaalisti. Ruokakaan ei maistu ja aamupala lähinnä oksettaa. Jos ei jotain positiivista, niin ainakin se, että tiedostan tämän kaiken. Miltei liiankin hyvin.
Tämä päivä on soljunut eteenpäin kohtuullisen kelvosti, mitä nyt aamusade kasteli minut pyörämatkalla töihin. Onni on varavaatetus repussa. Nyt sitten jännitän mitä ilta tuo tullessaan. Tai oikeastaan pelkään mitä se tuokaan. Pahimpaan varautuen, parasta toivoen. Mittari lyö huomenna ikävuosiin yhden luvun lisää, mutta sattuneesta syystä synttärihumu loistaa poissaolollaan. Toivottavasti huomenna on kaikki paremmin.
Ja lehmät lentävät.
Jos lopulta viimeistelisi tämän jo “myöhässä” olevan Tuska-väännön tänne ja siirtyisi ajassa eteenpäin. Olkaat hyvä, te yksi tai kaksi, joita moinen jorinointi kiinnostaa.
Lauantain tapaan ylös, ulos ja baanalle. Edellisen päivän kammotus ruokapaikasta Kampissa ei saisi toistua, mutta kauaskaan emme haluaisi alueesta joutua. Kivi, paperi, sakset -tyylillä valittu Mt. Everest -ravintola valkkaantui kohteeksemme. Mikäs siinä, nepalilainen ruoka olikin allekirjoittaneelle entuudestaan kokematon juttu. Valitsin luonnollisesti tulisimman vaihtoehdon mitä menusta löysin ja olin jo valmistautunut vuodattamaan kyyneleitä ruokalautasen parissa. Pettymys oli pienoinen, kun näin ei kuitenkaan käynyt. Ruoka ja palvelu olivat mitä mainiointa, suosittelen lämpimästi. Jälkiruoaksi nautittu nepalilainen kahvi, olisiko ollut inkiväärisumppia, oli ehkä parasta kahvetta mitä on ikinä tullut juotua. Ero aikaisemman päivän Chico’siin oli pöyristyttävä.
Kaisaniemen nurmikon turinahetken jälkeen suuntasimme takaisin alueelle, mutta ilman alkoholijuomia. Olisihan seuraavana aamuna aamukuuden herätys kohti Prahaa. No, kaipa hyvä metalli menee festareilla selvinpäinkin. Ja niinhän se tietysti menikin, tuttujen kanssa paskaa jauhaessa ja muutamat pakolliset katsoessa. Jenkkiaktivoittoinen iltapäivä meni death metal -bändien Nile ja Dying Fetus hellässä huomassa ja muutoin vähemmän tärkeiden yhtyeiden parissa. Loppua kohden ilta tietysti huipentui Slayerin tasaisen kovaan lopetuskeikkaan – eikä parempaa päätöstä Tuskalle toki voisikaan olla. Hittikimarakin oli sellainen, että tukkahan päästä meinasi lähteä.
Aikaisen maanantaiheräämisen takia oli suunnaksi valitettavasti otettava yöpaikka iltapalaostosten kautta. Nihkeää einesmuonaa ja Boratia iltaravinnoksi, ja suihkun kautta maate.
Tuska takana, Praha edessä. Näin kesäkuun lopun muistelmien hengessä, tietysti.
Tuska-muistelon lisäksi on tarve kirjoittaa ajankohtaisemmista asioista, sillä suuri ahdistus on vaihtunut vitutukseksi ja kirjoittaminen on minulle jotakuinkin terapeuttista puuhaa. Vaikka Wacken-festivaali sinänsä meni mukavissa merkeissä ja oli tapahtumana jälleen kerran erinomainen, eivät kaikki henkilökohtaiset asiat ole olleet aivan huikeissa merkeissä.
Kaikki alkoi lauantaina, kun parisuhdekommunikointi – nainenhan ei ollut mukana festareilla kanssani – alkoi takkuamaan huolestuttavalla tavalla. Mitä on tapahtunut? Mikä on huonosti? Missä oikein mennään? Kysymykset tulvivat päähäni jatkuvalla syötöllä. Minulla ei ole tapana huolestua turhasta, olla mustasukkainen, saati emottaa mitättömistä asioista, mutta luotan vaistooni ja mielestäni myös luen rivien välistä tekstiä kohtuullisella onnistumisprosentilla. Kaikki ei selvästikään ollut hyvin.
Puhelimen akku tietysti sammui ironisella ajoituksella, juuri lähettäessäni paluumatkalta Hampurin lentokentältä viestiä. Siinä sitten ensin tuskasteltiin ensin parit tunnit lentoasemalla, toiset kaksi lentäessä ja vielä kolmisen tuntia bussissa, että menikö viesti edes perille tai tuliko sille mahdollisesti vastausta. Poissa olivat iloiset sanat, hymiöt ja muut mukavuudet, kun vastausta vihdoin tuli. Puhelua naiselle ja asioita selvittämään.
Kaikki oli näennäisesti hyvin, mutta tajusin, että jokin on vialla. Mikä? Miksi? Koska? En saanut vastausta. Maanantai olisi pirteämpi hyvän levon jälkeen ja krapulatkin poistuneena – sikäli mikäli niitä jommalle kummalle ylipäätään tuli, itse ainakin onnistuin ne välttämään varovaisen oluensiemailun ansiosta. Kiitos edes joskus viksusta päästä.
Sama linja kuitenkin jatkui, pahempana. Mitään ei kuulemma ollut tapahtunut, mutta asiat eivät myöskään olleet hyvin. Sain vastauksia tunteettomuudesta ja vittuuntuneisuudesta. Syytä tähän en saanut. Alkoin tuskastua todella ja sorruin tekemään sen, mitä en ole ikinä ennen naishuolien tai muidenkaan ongelmian takia normaalisti, jos ikinä, tehnyt: ryypätä. Ardbegin sinänsä maistuvaa 10-vuotista tuli siemailtua useampikin paukku, sillä jollain kroppa ja mieli olisi saatava rauhoittumaan.
Ei helvetti tällaista touhua. En pystynyt keskittymään mihinkään kotona. En pelaamiseen, en halunnut katsoa televisiota, en nukkua tai olla paikoillani. Soitto lomalla olevalle ystävälleni, josko saisin tulla tilittämään ja vuodattamaan viskipullon kera. Lupa annettu ja ei kun pyörän selkään.
En muista olenko ikinä ennen itkenyt ja nauranut samaan aikaan, en ainakaan näin kovasti. Eikä se itku ollut mitään ilonkyynelehtimistä, vaan puhdasta ahdistusta pahimmasta pelosta tässä tilanteessa. Suomalainen mies teki sitä itseään: ryyppäsi suruunsa, itki naisen vuoksi ja tilitti ongelmistaan minkä jaksoi. Se ei ollut varmasti kaunista katsottavaa, luultavasti lähinnä säälittävää ja sehän pisti itsenikin nauramaan kesken kyynelsekaisen ruikutuksen.
Jotain tuo kuitenkin auttoi. Hyvä ystävä kuuntelemassa ja viskit sekä oluet kyytipoikana. Muisti lähti, enkä tiennyt miten olin päässyt kotiin tarkalleen. Asfaltti-ihottuma oikeassa kyynervarressa kertoi karua kieltään. Polkupyörä oli kuitenkin ehjä ja heräsin jopa töihin kahdeksan jälkeen aamulla. Olin vieläkin humalassa.
Toivoin, että tiistai olisi parempi päivä. Ei ollut. Yhteydenpito oli heikompaa, ahdistus jatkoi kasvuaan. Mitä voisin tehdä? Koko päivän, humalasta selvittyäni, tärisin vain krapulassa. Vuoden toisessa sellaisessa. Olo oli hyisevä. Töistä ei tullut juuri mitään ja yritin keskittyä vain väkisin syömiseen ja oloni parantamiseen. Vaikeaa.
Kysyin luvan lähteä pomolta kotiin 3,5 tuntia ennen varsinaista työajan päättymistä. Sain luvan, tekisin tunnit tietysti takaisin. Kotiin ja lepoa. Naiselle tekstiviestiä. Sain vastauksen, mikä ei juuri vienyt asiaa suuntaan tai toiseen, mutta se oli sentään vastaus.
Krapulassa vääntyi koko päivä. Vuoroin hereillä, vuoroin nukkuen. Syömisestä ei tullut mitään, ei edes oksentamisesta. Tyhjää käkimistä vain. Vatsaan sattui, paikat tärisivät ja nainen oli poissa koneeltaan. Ei toivoa Mese-keskusteluista tai muustakaan. Soitin perään ja toivoin saavani hetken hänen aikaansa. Ei oikein onnistunut. Uusi yritys illemmalla hänen päästessä kotiin. Vaivalloista keskustelua. Äh, homma näyttää menevän vain huonompaan suuntaan.
Loppuilta pelaamista, joka sentään sai ajatukseni pois ongelmasta. Nukkumaan mennessäni ikävät ajatukset kuitenkin jatkoivat tulemistaan ajatuksiini, kunnes lopulta uni tuli.
Next Page »