Väsymyksen ja ahdistuksen salainen kädenpuristus
Ξ May 25th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo, Pohdinnat |
Tätä tekstiä kirjoittaessani istun junassa ja koen olevani kuolemanväsynyt. Tuntuu siltä, ettei edes ajatus kulje normaalilla nopeudella ja tavalla; aivan kuin olisi liian humalassa ajatellakseen ja toimiakseen täysipainoisesti. Ero on kuitenkin siinä, että missä yleensä kännissä on hupaisaa tai vähintään hassunhauska ja luovan energinen olo, tämä väsymys on vain rasite, josta pitäisi päästä eroon.
Nukkuminen ei kuitenkaan tule kysymykseen, sillä sen haluan säästää päästessäni määränpäähääni Jyväskylään, jossa asuu tämän parisuhteen parempi ja selväjärkisempi puolisko. Niinpä yritän vain pysyä hereillä ja saada ulos ajatuksia, joita on kuluneen kahden viikon aikana kertynyt luiseen päähäni.
Koska väsymys ja valveilla oleminen yhdessä ovat luonnollisessa syy-yhteydessä ahdistukseen, lienee loogisinta aloittaa itse ahdistuksesta. Yleensähän alfauroksia ei ahdista kuin korkeintaan oman norsunluutorninsa käsittämättömiin korkeuksiin kasvaminen ja sen tiedostaminen. Ehkä kyse onkin tästä ja sen myötä yhteyden kadottamisesta muihin, eli kanssaihmisiin.
Kaikesta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista huolimatta oloni on ollut jotenkin kummallinen parit viime päivät. Aivan kuin kaikki ihmiset ärsyttäisivät normaalia enemmän tai aivan kuin heillä olisi jotain (normaalia enemmän) minua vastaan. Tosiuroshan puolustaa paitsi itseään, myös pesäänsä ja näin ollen on kärkäs reagoimaan mahdollisiin negatiivisiin ja uhkaaviin ärsykkeisiin, joskus jopa liiallisella intensiteetillä.
Juuri tällaisesta olotilasta on ollut kyse viime aikoina: ärsykkeisiin reagoidaan tunnetasolla voimakkaasti, jopa väkivaltaisesti, henkisenä kuittailuna tai nostamalla karvat pystyyn kuin eläimellisenä uhkailuna. Voimakkaampiin reagointeihin ei ole onneksi ollut, tai annettu, syytä – muutoin kuka tietää missä alennus- ja/tai selviytymistilassa nyt oltaisiin.
Koska alituiseen itsensä kehittämiseen on pyrittävä muun muassa itsetutkiskelun kautta, on enemmän kuin luontevaa ja suotavaa etsiä vikaa ja syypäätä omien korvien välistä. Onko taustalla jonkin sortin moraalinen krapula tai alitajuinen tiedostus omista teoista ja tekemättömyyksistä, joka voisi aiheuttaa moista ahdistusta ja ärsyyntyneisyyttä? Vai onko jokin muu asia saanut viisarin liikahtamaan siihen suuntaan, että pienoisetkin häiriötekijät saavat eläimen paljastamaan kulmahampaansa?
Valitettavasti vain harvoin saamme vastauksia kysymyksiimme helposti tai nopeasti, ja kuten moni muukin asia, itsetutkiskelukin ottaa aikansa ja vaivansa, enkä usko, että tämä junamatka on sitä ratkaisemaan noin vain. Palaan asiaan ja ongelmaan myöhemmin uudestaan. Ehkä.