Täyslaidallinen äänilevyjä
Ξ April 16th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Musiikki |
Kaikesta päätellen musiikkiteollisuus ja -kulttuuri voi hyvin, riippumatta siitä mitä ääniteteollisuus itkuu ja vinkuu piratismista, laittomista levylatauksista ja ties mistä. Uusia artisteja nousee paitsi ihan niin sanotusti perinteisin keinoin soittamisen ja luomisen halusta, myös keinotekoisesti reality-ohjelmien kautta, josta selkein esimerkki lienee kaikkien tuntema Idols.
Levymarkkinat tuntuvat voivan hyvin niin valtavirta- kuin marginaalipuolellakin. Olipa genrekunta mikä tahansa, se tuntuu voivan hyvin. Menestyneemmät tyylisuunnat tuottavat ulos uusia levytyksiä, artisteja ja keikkoja nopeammin kuin keskivertokansalainen kykenee ymmärtämään, eikä edes valtavirtaa kykene seuraamaan vain perinteisesti radiota kuuntelemalla. Kultturellin kun täytyy kyetä myös seuraamaan alan muita medioita, kuten lehtiä, televisiota, internetiä ja käymään toki myös keikoilla. Eikä tämä tietysti tavan jampalta edes onnistu, sillä jo pelkkä internet on tiedonjanoon ehtymätön kuilu ja kultakaivos bändien ja lafkojen nettisivujen myötä, myspacesta ja musiikkikaupoista nyt puhumattakaan – ja kaiken päälle hieman uudempana ilmiönä laajentuvat nettiradiot.
Siinä missä valtavirtamusiikki pysyy pinnalla valtavan mainostuksen ja näkyvyyden voimalla, underground- ja marginaalimusiikin piireissä eletään määrätietoisuudella ja viidakkorummun voimalla. Viimeksi mainittu onkin vain vahvistanut asemaansa internetin myötä ja näin sen merkitys on vain kasvanut entisestään; ajasta, jolloin tiedotus hoitui pääasiassa kasetteja vaihtelemalla, flyereita lähettelemällä ja pienlehtien sivuilla mainostamalla, tai vaikkapa perinteisesti kirjeitse kertomalla.
Oikeastaan marginaalimusiikin tila on jakautunut kahtia ja varsinaisten hardcore-harrastajien ylläpitämän underground-kulttuurin sekä jo edellä mainitun valtavirran välille on syntynyt ikään kuin tila, joka ei kuulu selvästi kummallekaan. Tätä aluetta voisi sanoa ei-kenenkään-maaksi – alueeksi, jossa vilisee yhtä jos toista isompaa ja pienempää tekijää, mutta jotka syystä tai toisesta eivät ole lyöneet läpi ollakseen isoja mainstream-nimiä tai jotka vastaavasti ovat ehkä jättäneet jälkeensä ug-kuviot, tai kenties eivät ole koskaan niihin kuuluneetkaan.
Tämä kaikki näkyy arvosteiljan kannalta katsoen massiivisissa arvostelulevyjen ja -demojen määrissä, joita sataa postilaatikosta kohtuullisen isoin määrin. Viimeisen parin viikon aikana olen saanut arviolta parikymmentä levyä ja demoa, ja vaikka pyrin saamaan yhdestä kolmeen arvostelua päivässä tehtyä (riippuen kuuntelumahdollisuuksista, joihin puolestaan liittyy ajankäyttö muiden touhujen parissa), kasa ei tunnu juuri pienenevän. Sitten joulun levykasassani on ollut noin kahden-neljän viikon jono – ja tämä kaikki siitä huolimatta, että arvostelen pääasiassa vain death metalin ja black metalin alueeseen kuuluvia levyjä ja demoja, sekä kaiken maailman välimalleja. Ja vieläpä pääasiallisesti vain yhdelle medialle.
Mikä huvittavinta, tuo arvostelukasa ei sisällä näitä underground-julkaisuja kuin hyvin satunnaisesti. Pienimpien lafkojen ei tarvitse osallistua julkaisujen promoamiseen, eivätkä edes välttämättä halua tai voi sitä tehdä, sillä painosmäärät ovat pieniä ja ahkerat harrastajapiirit pitävät huolen levyjen haluttavuudesta suhteessa saatavuuteen. Kun käytännössä death ja black metal jo sellaisinaan sulkevat – muutamaa poikkeusta lukuun laskematta – tuon valtavirtamusiikin pois kentästä, on helppoa havaita kuinka iso tuo ns. no man’s land lopulta on. Levyjä tulee viikottain jatkuvasti, useilta eri lafkoilta, useasta eri maasta ja monesti jopa suoraan bändeiltä.
Tähän päälle voisi laskea vielä kaiken maailman demot, jotka ovat oma lukunsa jo sinänsä. Bändejä tulee ja menee, mutta määrä ei ole vähenemään päin. Sitkeästi pienetkin tekijät pommittavat niin arvostelijoita kuin lafkojakin uusilla tekeleillään ja menestys on eittämättä vaihtelevaa. Osa julkaisusta on luonnollisesti sellaista paskaa, ettei ole ihme jos julkaisua ei ole tiedossa. Sen toisen osan kohdalla on taas suoranainen ihme, miksei bändillä vielä ole sopimusta taskussaan. Ja tässäkin kohtaa väliin mahtuu monta yrittäjää, joilla hommassa on ideaa, mutta toteutus tökkii, kappaleet tai tyyli vaativat hiontaa ja mitä lie.
Hauskinta on huomata myös vielä suhteellisen nuoren metalliskenen nimien vähyys ja homogeenisyys. Aina silloin tällöin putkahtaa esiin bändejä, joilla on käytössään joku sellainen nimi, joka on ollut jo yhdellä tai useammalla tapauksella aiemmin käytössä. Esimerkiksi niinkin kliseinen ja useampaan kertaan käytetty nimi kuin “Casket” tuli vasta arvosteluun. Pieni vilaisu Metal Archivesin sivuille osoitti, että tälläkin nimellä varustettuja tapauksia on ollut jo useampi 80-luvun puolella ja siihen päälle vielä myöhemmät vastaavat. Nimen tarkistus tänä internetin ihmeellisenä aikakautena kun ei luulisi olevan kovin suuri ongelma.
Vaan levykasa odottaa purkajaansa, joten play-painike soimaan ja levylle uutta kierrosta. Tätä pohdintasessiota maustoi ranskalaisbändi Destinity uutuuslevyllään The Inside.