Viikkojen vierähdystä, ajantajun nyrjähdystä
Ξ April 11th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |
Olen alkanut väsyä itsekurini puutteeseen. Sille on toki looginen selitys, mutta palatkaamme siihen hieman myöhemmin. Itsekuri ei puutu useimmiten niinkään arkisista asioista, kuten treenaamisesta, töistä, tapaamisista, menoista ja tuloista tai muista sovituista tekemisistä. Sen sijaan se puuttuu ajankäytön rautaisesta hallitsemisesta. Vaikka kuinka kuvittelen olevani yksin ollessani aikanatsi ja kontrollifriikki, nuo piirteet tuntuvat unohtuvan niin sanotun tärkeämmän tekemisen varjoon. Toisin sanoen, piti tehdä sitä ja piti tehdä tätä, mutta kappas, systeemissä oli virhe ja sitten ihmetetellään melkein ääneen “mitenkäs näin nyt pääsi käymään?”
Viittaan yllä olevalla muun muassa tähän kirjoittamiseen ja blogilaiskuuteen (vaikka eihän se laiskuutta ole, vaan ajankäytön kyvyttömyyttä…), ja tietysti sitä kautta tekosyiden keksimiseen. Eikä kirjoittaminen ole ainoa, mikä on jäänyt siirtymään päivä kerrallaan eteenpäin, sillä näitä löytyy elämän pienistä ja vähemmän tärkeistä asioista sellaisiin puolitärkeisiin juttuihin, joita pitäisi tehdä. Omalta syntilistaltani löytyi muun muassa viikkoja siirtynyt työterveystarkastus, josta tosin lopulta kunniallisesti suoriuduin, kunhan olin sitä jo tarpeeksi ensin lykännyt. Tuttu ilmiö varmasti useimmille meistä, ja jos ei, onneksi olkoon: olet läpäissyt managerointifasismin A-ajokortin puhtain paperein.
Palataanpa aiempaan ja syyhyn miksi itsekurista on toisinaan liiankin helppo laistaa. Ensinnäkin on tunnustettava, että olen tämän suhteen kierolla tavalla ristiriitainen. Toisaalta saan itseni tekemään löyhällä moraalillanikin asioita, joihin kukaan ei pakota tai joihin ulkopuoliset tahot eivät oikeastaan edes kannusta – oli kyse sitten palautteesta, jonkinlaisesta korvauksesta, näkyvistä tuloksista tai vaikkapa palkasta. Toisaalta taas absoluuttisen vapauden kaipuuni, jo edellä mainittu moraalittomuuteni (tai ainakin moraalin vähäisyys), tiedostaminen tilivelvollisuuden puutteesta ja kykyni olla stressaamatta mistään ajavat minua siihen pahimpaan: välinpitämättömyyteen. Miksi tehdä mitään jos sillä ei mukamas ole mitään väliä?
Pseudopsykologisen pohdiskelun ja tyhjään roikkumaan ammuttujen kysymysten jälkeen onkin hyvä palautella maan pinnalle ja ihmetellä maallista elämäämme muun muassa kotimaamme kamaralla. Oletteko esimerkiksi huomanneet millaisia törttöjä tänä päivänä liikkuu liikenteessä, pakollisista autokouluista ja ajokorteista huolimatta? Jäikö päntätty opetus unettaville teoriatunneille kirjan väliin, jonne piti piirtää yläastelaiseen tapaan kuvia genitaalielimistä tai lirkutella vieressä istuvan pirkon kanssa, vai pyörikö päässä vain viikonloppukaljoittelu ja lollaaminen liikennemerkeille:”lol ihan niinq mä tarttisin tätä tietoo missään – ei sitä autoa kortilla ajeta XD“?
Turpaan on tehnyt mieli vetää kerran jos toistekin noita helvetin liikenteen sankareita ja asfaltilla kulkevia järjenjättiläisiä. Jos tilan- ja fysiikantaju ei riitä ymmärtämään, ettei sen auton keula ole viittä metriä pitkä tai maalaisjärki varoita punaisia päin ajamista keskustassa 60 kilometrin tuntivauhdilla, niin ihmekös tuo jos moottoripyörähaalareista löytyy jauhelihana olevaa ihmiskudosta, kuten taannoin kävi Turun alueella.
Toinen idiotismin huipentuma on tämä äärimmäiseen naurettavuuteen venähtänyt Kanerva/Tukiainen-tapaus. Eikö meillä Suomessa todellakaan tapahdu mitään kiinnostavampaa kuin jonkin poliitikon tekstiviesteillä lirkuttelu, jollekin kolmikymppiselle horolle (joka näin ohimennen näyttää vähintään puolitoistakertaisesti ikäiseltään)? Ilmeisesti ei, jos katsoo niin sanotun keltaisen lehdistön ja muiden roskalehtien kansikuvatekstejä. Ja turhahan tässä on lopulta lehtiä syytellä, lukijathan ovat se maksava yleisö, eli sosiaaliporno kiinnostaa ihmisiä ja voi hyvin Suomessa. Hienoa.
Sen verran vielä asiaa sivuten täytyy todeta, ettei kotimaassamme mene kovin hyvin julkkisrintamalla. Olisi suorastaan aika ottaa taas Amerikasta mallia. Siellä kun punaisilla matoilla, tapahtumissa ja otsikoissa löytyy rokkitähtiä, elokuvastaroja, poliitikkoja, urheilijoita, miljonäärejä ja vaikka mitä, ja Briteistäkin huumehöyryisiä popdiivoja ja ties mitä, niin meillä päin lehtiin pääsee päihteiden ja/tai dopingin kanssa sekoilevat urheiljat ja sitten nämä epäonniset lemmen pikkujättiläiset, joita myös poliitikoiksi kutsutaan. Terveisiä vaan Vanhaselle ja Kanervalle.
Opportunismin malli sen sijaan on otettu “mahdollisuuksien maasta”: luultavasti Yhdysvaltojen lisäksi vain Suomessa voi menestyä ryhtymällä kansanedustajaksi tekstiviestikohun myötätuulessa viattomana vastaanottajana, jolla on kuulemma aina ollut paljon mielipiteitä, tai kirjoittamalla elämänkerran pääministerin siippana.
Vielä loppuun pitäisi todeta jotain vaaleanpunaisista linsseistä ja naurahtaa naiskollegoideni käyttämästä termistä “olla pihkassa”, mutta aika loppuu taas vaihteeksi kesken ja deadline tekee itsemurhaa. Minä tartun viikonloppua sarvista ja hemmottelen itseni piloille.