‘Nuff said
Ξ April 28th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Viihde - pelit ja elokuvat |
GTA IV Special Edition Xbox 360
Laiskuus – tuo kuolemansynneistä suurin
Ξ April 27th, 2008 | → 1 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |
Laiskuus ei ole tälläkään kertaa ollut syynä kirjoitusten uupumiseen, sillä ideoita pää on pursunut melkein puhkeamispisteeseen asti, mutta yllättävästi aina väärässä paikassa ja/tai väärään aikaan. Useimmiten ajatuksia tulee juuri silloin, kun on poissa koneen äärestä ja varsinkin silloin, kun on poissa kotoa, esimerkiksi lenkkipolulla, jossa on usein turhankin paljon aikaa miettiä erilaisia asioita. Tähänkin kai kaiketi saan eräänlaista korjausta lähitulevaisuudessa, toivottavasti, mutta palataanpa siihen myöhemmin.
Uskoi synteihin tai ei, tai piti niiden käsitettä ajanhukkana tai olemattomana, niin sanotuista synneistä laiskuus on kenties ärsyttävin. Ihmisten laiskuus on yksi pahimpia taipumuksia, joihin me kaksijalkaiset olemme syyllisiä. Laiskuuteen on yleensä selkeitä syitä, kuten väsymys, suoranainen itsekeskeisyys, mukavuudenhalu, itsekurin puute tai turhan vastuun välttäminen, toisinaan myös asioiden eteenpäin siirtäminen periaatteella “miksi tehdä tänään, jos sen voi tehdä huomennakin.” Monesti syyt ovat kelvollisia, jopa hyviä, mutta on tapauksia, joissa (muiden) laiskuus nousee ärsytyskynnyksen yli ja saa ärräpäät nousemaan kielen päälle.
Meillä töissä esimerkiksi on tapana keittää kahvia ja (tee)vettä Moccamasterin tuplakeittimellä, hieman tämän tyylisellä laitteella, josta toinen keitin lämmittää vettä, toinen valmista kahvia. Jos kahvin keittämisen välttäminen valmiin loppuessa tuntuu laiskuuden huipentumalta, niin pelkän vesisäilön täyttämättä jättäminen ei mahdu ymmärrykseeni – etenkin kun vesihanakin on ehkä noin puolentoista metrin päässä. Pienistä asioista ei pitäisi tietystikään hermostua, mutta tuollainen kymmenen sekunnin puuhastelusta laistaminen ärsyttää siinä vaiheessa varsin paljon, kun olet itse hakemassa kuumaa vettä ja saatkin odotella muutaman minuutin veden “keittymistä” – etenkin, kun kirjoittamattoman säännön mukaan jokaisen tehtävänä on huolehtia moisesta vastuullisesta urakasta veden/kahvin loppuessa. Perkele.
Vielä enemmän, ja monesti paljon suuremmin seurauksin, ärsyttää ihmisten laiskuus ajatella. Kyky tai vaiva miettiä, ajatella ja kyseenalaistaa asioita. On kyse sitten arkisista asioista, kuten kulutustottumuksista, ruokavaliosta ja omista tavoista tai sitten paljon suuremmista asioista kuten moraaliarvoista, elämänkatsomuksesta, uskosta ja niin edelleen. Tämä henkinen laiskuus on ihmisten pahin puute ja ominaisuus, joka tulee esille paitsi päivittäisissä uutisissa, myös toisinaan arkisissa tapahtumissa muiden ihmisten kanssa asioidessa. Monia asioita pidetään itsestäänselvyyksinä ilman järkevää syytä ja kiitos ajattelun laiskuuden, ihmiset käyttäytyvät hölmömmin kuin mihin yhteiskuntamme taso antaisi odottaa. Käytännön esimerkkinä on joidenkin asiakkaiden närkästyminen ja asiakaspalveluun yhteyden ottaminen tuotteen viallisuutta epäillen, vaikka niin sanottu vika olisi selvinnyt ohjekirjaa pari riviä lukemalla. Kunnioita siinä sitten näitä älynsoihtuja.
Tyhmyyden voisi antaa anteeksi jos siitä voisi syyttää vaikkapa vain huonoja geenejä, mutta laiskuudesta voi syyttää vain itseään. Oli koulutustaso mikä tahansa, ajattelemisen laiskuus on tärkein syy järjen poissaolon loisteeseen. Ironista onkin, että juuri huonoimmista lähtökohdista tulee eniten lisää ihmisiä ja näin oravanpyörä on valmis: köyhissä ja kurjissa olosuhteissa elävä niin sanottu white trash ja uskonnolliset hihhulit lisääntyvät paljon koulutetumpaa ja menestyvämpää väestöä enemmän, vaikka edellytykset elämässä pärjäämiseen ja elon rappusilla kapuamiseen ovat juuri toisin päin. Toisin sanoen sosiaalinen ja elintasoon sidottu nokkimisjärjestys muodostuu kuin itsestään. Siltikin, laiskuudella on suuri rooli elämässä pärjäämisen tai pärjäämättömyyden kanssa. Amerikkalainen unelma ei ole yksittäisten älykköjen onnenpotkaisu, vaan henkisen ja fyysisen ahkeruuden palkinto. Mutta onko se ajattelu oikeasti niin vaikeaa? Ilmeisesti on.
Vaan jospa siirrytään tilityksistä parempiin ja positiivisiin asioihin.
Elän mukavasti lemmenpunoittamat lasit päässäni ja koen olevani onnellisessa vaiheessa elämää. En toisaalta ole juuri koskaan ollut onneton, masentunut tai turhautunut elämässäni, sillä se vain ei ole tapaistani eikä elämänkatsomukseni mukaista. Toki paskojakin hetkiä on matkalle mahtunut, mutta silloinkin puhutaan yleensä vain tunneista tai korkeintaan yksittäisistä päivistä. Olen onnellinen parisuhteestani ja tästä niin sanotusta paremmasta puoliskostani, terveydestäni, työstäni, vakavaraisuudestani, harrastuksistani, ystävistäni ja monista muista asioista, joita monesti tunnutaan pitävän itsestäänselvyyksinä. Harvoin ehtii pysähtyä miettimään miten asiat ovat hyvin, tilan hyvyyden tajuaa monesti vasta jälkikäteen, kun se on jo liian myöhäistä. Ainoa mistä voin oikeasti valittaa on oma ajottainen laiskuuteni ja saamattomuuteni, vaikka käytänkin aikani mielestäni tehokkaasti, sekä tuntien vähyys. Ikinä aika ei riitä kaikkeen mitä haluaisin.
Tällä hetkellä arkisen vapaa-aikani suurin viemäri ovat pelit. Oli kyse sitten World of Warcraftin koukuttavasta virtuaalimaailmasta oikeine ja netin kautta saatuine frendeineen, Xbox 360:n Guitar Hero -peleistä, Frontlines-räiskinnästä tai muusta, kuten tiistaina ilmestyvästä GTA IV -tapauksesta ja vasta saamastani Age of Conan -betatestitunnareista, niin aikaa näihin menee tolkuttomasti. Näiden lisäksi television kova tarjonta pitää minua ruudun äärellä enemmän kuin haluaisin (Sopranosin kutoskauden uusinta, Californication, Life on Mars, Tudors, Lost ja niin edelleen) ja kuntoillakin pitäisi. Nukkuakin pitäisi. En kuitenkaan valita, sillä ainakin saan tehdä hyvin pitkälti sitä mitä haluan ja eskapismiannokseni olen työlläni ja muilla puuhasteluilla mielestäni ansainnut.
Lopuksi suunnittelin vielä palkitsevani itseni uudella kannettavalla tietokoneella, jonka saisin mukaan kaikkialle helposti. Kaverini lenkkipolulla vihjaisema kone on Asuksen uusi Eee PC, jonka saisin mukaan käteävästi jotakuinkin kaikkialle. Paitsi, että kone on pieni ja vaivaton ottaa mukaan, paketti vaikuttaa edulliselta ja ominaisuuksiltaan siihen riittävältä, mihin tarkoitukseen olen sitä hankkimassa: kirjoittamiseen. Kesäinen puisto, kirjoittamiseen inspiroiva juoma ja kone mukaan – täydellistä.
Kesäisistä puistoista täytyykin mainita, että pussikaljakausikin tuli aloitettua, kun lämpimät kelit pyyhkäisivät läpi kotikaupunkini. Nainen kainaloon, kaljat kätöseen ja kavereiden kanssa nauttimaan kylmästä oluesta auringonpaisteessa. Mitäpä sitä muuta laadukkaaseen laiskotteluun tarvitaan.
Kirjoittamista tahditti Romen uutukainen Masse Mensch Material – ruotsalaista “post-industriaalia folkia”.
Täyslaidallinen äänilevyjä
Ξ April 16th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Musiikki |
Kaikesta päätellen musiikkiteollisuus ja -kulttuuri voi hyvin, riippumatta siitä mitä ääniteteollisuus itkuu ja vinkuu piratismista, laittomista levylatauksista ja ties mistä. Uusia artisteja nousee paitsi ihan niin sanotusti perinteisin keinoin soittamisen ja luomisen halusta, myös keinotekoisesti reality-ohjelmien kautta, josta selkein esimerkki lienee kaikkien tuntema Idols.
Levymarkkinat tuntuvat voivan hyvin niin valtavirta- kuin marginaalipuolellakin. Olipa genrekunta mikä tahansa, se tuntuu voivan hyvin. Menestyneemmät tyylisuunnat tuottavat ulos uusia levytyksiä, artisteja ja keikkoja nopeammin kuin keskivertokansalainen kykenee ymmärtämään, eikä edes valtavirtaa kykene seuraamaan vain perinteisesti radiota kuuntelemalla. Kultturellin kun täytyy kyetä myös seuraamaan alan muita medioita, kuten lehtiä, televisiota, internetiä ja käymään toki myös keikoilla. Eikä tämä tietysti tavan jampalta edes onnistu, sillä jo pelkkä internet on tiedonjanoon ehtymätön kuilu ja kultakaivos bändien ja lafkojen nettisivujen myötä, myspacesta ja musiikkikaupoista nyt puhumattakaan – ja kaiken päälle hieman uudempana ilmiönä laajentuvat nettiradiot.
Siinä missä valtavirtamusiikki pysyy pinnalla valtavan mainostuksen ja näkyvyyden voimalla, underground- ja marginaalimusiikin piireissä eletään määrätietoisuudella ja viidakkorummun voimalla. Viimeksi mainittu onkin vain vahvistanut asemaansa internetin myötä ja näin sen merkitys on vain kasvanut entisestään; ajasta, jolloin tiedotus hoitui pääasiassa kasetteja vaihtelemalla, flyereita lähettelemällä ja pienlehtien sivuilla mainostamalla, tai vaikkapa perinteisesti kirjeitse kertomalla.
Oikeastaan marginaalimusiikin tila on jakautunut kahtia ja varsinaisten hardcore-harrastajien ylläpitämän underground-kulttuurin sekä jo edellä mainitun valtavirran välille on syntynyt ikään kuin tila, joka ei kuulu selvästi kummallekaan. Tätä aluetta voisi sanoa ei-kenenkään-maaksi – alueeksi, jossa vilisee yhtä jos toista isompaa ja pienempää tekijää, mutta jotka syystä tai toisesta eivät ole lyöneet läpi ollakseen isoja mainstream-nimiä tai jotka vastaavasti ovat ehkä jättäneet jälkeensä ug-kuviot, tai kenties eivät ole koskaan niihin kuuluneetkaan.
Tämä kaikki näkyy arvosteiljan kannalta katsoen massiivisissa arvostelulevyjen ja -demojen määrissä, joita sataa postilaatikosta kohtuullisen isoin määrin. Viimeisen parin viikon aikana olen saanut arviolta parikymmentä levyä ja demoa, ja vaikka pyrin saamaan yhdestä kolmeen arvostelua päivässä tehtyä (riippuen kuuntelumahdollisuuksista, joihin puolestaan liittyy ajankäyttö muiden touhujen parissa), kasa ei tunnu juuri pienenevän. Sitten joulun levykasassani on ollut noin kahden-neljän viikon jono – ja tämä kaikki siitä huolimatta, että arvostelen pääasiassa vain death metalin ja black metalin alueeseen kuuluvia levyjä ja demoja, sekä kaiken maailman välimalleja. Ja vieläpä pääasiallisesti vain yhdelle medialle.
Mikä huvittavinta, tuo arvostelukasa ei sisällä näitä underground-julkaisuja kuin hyvin satunnaisesti. Pienimpien lafkojen ei tarvitse osallistua julkaisujen promoamiseen, eivätkä edes välttämättä halua tai voi sitä tehdä, sillä painosmäärät ovat pieniä ja ahkerat harrastajapiirit pitävät huolen levyjen haluttavuudesta suhteessa saatavuuteen. Kun käytännössä death ja black metal jo sellaisinaan sulkevat – muutamaa poikkeusta lukuun laskematta – tuon valtavirtamusiikin pois kentästä, on helppoa havaita kuinka iso tuo ns. no man’s land lopulta on. Levyjä tulee viikottain jatkuvasti, useilta eri lafkoilta, useasta eri maasta ja monesti jopa suoraan bändeiltä.
Tähän päälle voisi laskea vielä kaiken maailman demot, jotka ovat oma lukunsa jo sinänsä. Bändejä tulee ja menee, mutta määrä ei ole vähenemään päin. Sitkeästi pienetkin tekijät pommittavat niin arvostelijoita kuin lafkojakin uusilla tekeleillään ja menestys on eittämättä vaihtelevaa. Osa julkaisusta on luonnollisesti sellaista paskaa, ettei ole ihme jos julkaisua ei ole tiedossa. Sen toisen osan kohdalla on taas suoranainen ihme, miksei bändillä vielä ole sopimusta taskussaan. Ja tässäkin kohtaa väliin mahtuu monta yrittäjää, joilla hommassa on ideaa, mutta toteutus tökkii, kappaleet tai tyyli vaativat hiontaa ja mitä lie.
Hauskinta on huomata myös vielä suhteellisen nuoren metalliskenen nimien vähyys ja homogeenisyys. Aina silloin tällöin putkahtaa esiin bändejä, joilla on käytössään joku sellainen nimi, joka on ollut jo yhdellä tai useammalla tapauksella aiemmin käytössä. Esimerkiksi niinkin kliseinen ja useampaan kertaan käytetty nimi kuin “Casket” tuli vasta arvosteluun. Pieni vilaisu Metal Archivesin sivuille osoitti, että tälläkin nimellä varustettuja tapauksia on ollut jo useampi 80-luvun puolella ja siihen päälle vielä myöhemmät vastaavat. Nimen tarkistus tänä internetin ihmeellisenä aikakautena kun ei luulisi olevan kovin suuri ongelma.
Vaan levykasa odottaa purkajaansa, joten play-painike soimaan ja levylle uutta kierrosta. Tätä pohdintasessiota maustoi ranskalaisbändi Destinity uutuuslevyllään The Inside.
Viikkojen vierähdystä, ajantajun nyrjähdystä
Ξ April 11th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |
Olen alkanut väsyä itsekurini puutteeseen. Sille on toki looginen selitys, mutta palatkaamme siihen hieman myöhemmin. Itsekuri ei puutu useimmiten niinkään arkisista asioista, kuten treenaamisesta, töistä, tapaamisista, menoista ja tuloista tai muista sovituista tekemisistä. Sen sijaan se puuttuu ajankäytön rautaisesta hallitsemisesta. Vaikka kuinka kuvittelen olevani yksin ollessani aikanatsi ja kontrollifriikki, nuo piirteet tuntuvat unohtuvan niin sanotun tärkeämmän tekemisen varjoon. Toisin sanoen, piti tehdä sitä ja piti tehdä tätä, mutta kappas, systeemissä oli virhe ja sitten ihmetetellään melkein ääneen “mitenkäs näin nyt pääsi käymään?”
Viittaan yllä olevalla muun muassa tähän kirjoittamiseen ja blogilaiskuuteen (vaikka eihän se laiskuutta ole, vaan ajankäytön kyvyttömyyttä…), ja tietysti sitä kautta tekosyiden keksimiseen. Eikä kirjoittaminen ole ainoa, mikä on jäänyt siirtymään päivä kerrallaan eteenpäin, sillä näitä löytyy elämän pienistä ja vähemmän tärkeistä asioista sellaisiin puolitärkeisiin juttuihin, joita pitäisi tehdä. Omalta syntilistaltani löytyi muun muassa viikkoja siirtynyt työterveystarkastus, josta tosin lopulta kunniallisesti suoriuduin, kunhan olin sitä jo tarpeeksi ensin lykännyt. Tuttu ilmiö varmasti useimmille meistä, ja jos ei, onneksi olkoon: olet läpäissyt managerointifasismin A-ajokortin puhtain paperein.
Palataanpa aiempaan ja syyhyn miksi itsekurista on toisinaan liiankin helppo laistaa. Ensinnäkin on tunnustettava, että olen tämän suhteen kierolla tavalla ristiriitainen. Toisaalta saan itseni tekemään löyhällä moraalillanikin asioita, joihin kukaan ei pakota tai joihin ulkopuoliset tahot eivät oikeastaan edes kannusta – oli kyse sitten palautteesta, jonkinlaisesta korvauksesta, näkyvistä tuloksista tai vaikkapa palkasta. Toisaalta taas absoluuttisen vapauden kaipuuni, jo edellä mainittu moraalittomuuteni (tai ainakin moraalin vähäisyys), tiedostaminen tilivelvollisuuden puutteesta ja kykyni olla stressaamatta mistään ajavat minua siihen pahimpaan: välinpitämättömyyteen. Miksi tehdä mitään jos sillä ei mukamas ole mitään väliä?
Pseudopsykologisen pohdiskelun ja tyhjään roikkumaan ammuttujen kysymysten jälkeen onkin hyvä palautella maan pinnalle ja ihmetellä maallista elämäämme muun muassa kotimaamme kamaralla. Oletteko esimerkiksi huomanneet millaisia törttöjä tänä päivänä liikkuu liikenteessä, pakollisista autokouluista ja ajokorteista huolimatta? Jäikö päntätty opetus unettaville teoriatunneille kirjan väliin, jonne piti piirtää yläastelaiseen tapaan kuvia genitaalielimistä tai lirkutella vieressä istuvan pirkon kanssa, vai pyörikö päässä vain viikonloppukaljoittelu ja lollaaminen liikennemerkeille:”lol ihan niinq mä tarttisin tätä tietoo missään – ei sitä autoa kortilla ajeta XD“?
Turpaan on tehnyt mieli vetää kerran jos toistekin noita helvetin liikenteen sankareita ja asfaltilla kulkevia järjenjättiläisiä. Jos tilan- ja fysiikantaju ei riitä ymmärtämään, ettei sen auton keula ole viittä metriä pitkä tai maalaisjärki varoita punaisia päin ajamista keskustassa 60 kilometrin tuntivauhdilla, niin ihmekös tuo jos moottoripyörähaalareista löytyy jauhelihana olevaa ihmiskudosta, kuten taannoin kävi Turun alueella.
Toinen idiotismin huipentuma on tämä äärimmäiseen naurettavuuteen venähtänyt Kanerva/Tukiainen-tapaus. Eikö meillä Suomessa todellakaan tapahdu mitään kiinnostavampaa kuin jonkin poliitikon tekstiviesteillä lirkuttelu, jollekin kolmikymppiselle horolle (joka näin ohimennen näyttää vähintään puolitoistakertaisesti ikäiseltään)? Ilmeisesti ei, jos katsoo niin sanotun keltaisen lehdistön ja muiden roskalehtien kansikuvatekstejä. Ja turhahan tässä on lopulta lehtiä syytellä, lukijathan ovat se maksava yleisö, eli sosiaaliporno kiinnostaa ihmisiä ja voi hyvin Suomessa. Hienoa.
Sen verran vielä asiaa sivuten täytyy todeta, ettei kotimaassamme mene kovin hyvin julkkisrintamalla. Olisi suorastaan aika ottaa taas Amerikasta mallia. Siellä kun punaisilla matoilla, tapahtumissa ja otsikoissa löytyy rokkitähtiä, elokuvastaroja, poliitikkoja, urheilijoita, miljonäärejä ja vaikka mitä, ja Briteistäkin huumehöyryisiä popdiivoja ja ties mitä, niin meillä päin lehtiin pääsee päihteiden ja/tai dopingin kanssa sekoilevat urheiljat ja sitten nämä epäonniset lemmen pikkujättiläiset, joita myös poliitikoiksi kutsutaan. Terveisiä vaan Vanhaselle ja Kanervalle.
Opportunismin malli sen sijaan on otettu “mahdollisuuksien maasta”: luultavasti Yhdysvaltojen lisäksi vain Suomessa voi menestyä ryhtymällä kansanedustajaksi tekstiviestikohun myötätuulessa viattomana vastaanottajana, jolla on kuulemma aina ollut paljon mielipiteitä, tai kirjoittamalla elämänkerran pääministerin siippana.
Vielä loppuun pitäisi todeta jotain vaaleanpunaisista linsseistä ja naurahtaa naiskollegoideni käyttämästä termistä “olla pihkassa”, mutta aika loppuu taas vaihteeksi kesken ja deadline tekee itsemurhaa. Minä tartun viikonloppua sarvista ja hemmottelen itseni piloille.