Bloggaamisen taito osa 2: Krapula-aamun luova tila ja aivopierujen aistikas olemus
Ξ March 29th, 2008 | → 2 Comments | ∇ Elo |
Tänä aamuna heräsin kellonsoittoon tasan kello kaksitoista. Mikä lie ollut taustalla ajatuksena yöllä runoillessani tytölleni, mutta herätys oli humalanmakuinen, päänsärkyinen ja lievästi krapulaisen tuoksuinen. Varsinaista kankkusta en toki potenut, kuten yleensäkään, mutta herätys yhtä lailla oli ärsyttävä. Tiedossa oli, että minun pitäisi lähteä käymään isäni luona iltapäivällä siitä huolimatta, että takana oli kostea elokuva- ja saunailta. Ruokana oli järkyttävän hyvää texmexiä, elokuvana yksi 90-luvun parhaimpia cyberpunk-kuvauksia: Strange Days ja juomana punkkua, vadelmavodkaa, punkkua, skottiviskiä ja kahvia, sekä tietysti litrakaupalla olutta.
Olo oli sen mukainen. Ilta oli hauska, mutta kostea. Leikin muun muassa cupidoa ravintolassa ja sovitin vanhoja ihastuksia yhteen, tenttasin erään kaveripariskunnan romanttisimpia hetkiä vuosien varrelta ynnä muuta – kaikki olutkeskeisen illanvieton rinnalla. Tilanne johti luonnollisesti joskus kello neljän jälken siihen tilaan missä olen nyt: lievästi päänsärkyisenä konella istuen ja elämää ihmetellen, näppäimistö vasaranani, näyttö arkkitehtuurini välineenä ja musiikki muusanani.
Anthraxin herätellessä minua sängystä, jossa makasin syystä tai toisesta täysin alasti, mietin kaikenlaista. Huomasin ajavani itseäni kirjoitushurmioon aivojen herätellessä minua lakanoissa pyöriessäni ja musiikkia fiilistellessäni. Päätä kolkutti pienten moukarien lisäksi työkaverini ja ystäväni muistutus siitä, etten ollut kirjoittanut pitkään aikaan yhtään mitään tänne blogiin. “Missä on Hank Moody?” kysyi työkaverini päivä pari takaperin. Kuittaus oli tietysti yhteisesti fanittamaamme tv-sarja Californicationiin, joka on syystä tai toisesta ollut minulle kuin kuiskaus tulevaisuudesta: näin minullekin tulee käymään. Niin varmaan.
Oli miten oli, kaverini pointti oli hyvä. Minun pitäisi ryhdistäytyä ja kirjoittaa. On lisäksi erittäin inspiroivaa tällaiselle pienelle narsistille kuulla, että joku myös lukee näitä horinoitani. Miksi kirjoittaa vain itselleni? No, totuuden nimissä, niin minä varmaan kuitenkin tekisin. Itselleni, minulle, kiitos.
Niin puheessa kuin tekstissäkin tunnen tekeväni monesti hauskoja, joskin yleensä tahattomasti huvittavia, aivopieruja. Tämä blogi on kuin kammio, jossa aivopierut vapautuneesti pörähtelevät, haisevat ja kuolevat itsekseen pois. Kuin astia, jonne vuodatan korvasta valuvan veren tuntiessani, että pääni on täynnä virtsan ja tuon hemoglobiinitäytteisen elämännesteen yhdistelmää. Tiedättehän tunteen vaikkapa uimisen jälkeen, kun korvassa on vettä ja se täytyy ravistaa pois. Tämä on juuri sitä.
Yksi selkeä syy kirjoittamiseni vähäisyyteen on ollut elämäntilanteeni muuttuminen. Tarkemmin sanottuna statukseni sinkkurintamalla. Joitain viikkoja sitten, eräänä helmikuun viikonloppuna törmäsin nuoreen neitoon, joka tulisi viemään jalat altani yllätyksenomaisesti. Tuon viikonlopun jälkeen vietimme lukuisia tunteja netin ylitse keskustellen milloin mistäkin, välillä vakavammin, välillä kevyemmin, mutta kuitenkin suhteenalkua ja sidettämme vahvistaen. Tapasimme viimein uudestaan ja vietimme mahtavan viikonlopun. Emme edes tehneet mitään erityistä, mutta kaiketi meistä useimmat tiedämme tuon ihastumisen tunteen, kun vain laiska könnäily ja yhteinen ajanvietto – oli se sitten leffoja, syömistä, seksiä tai mitä lie – tuntuu mahtavalta ja maittavalta. Autuas, joskin realistisesti ajatellen varsin hölmö tila.
Vaikka yhteinen ajankäyttömme on rajoittunut välimatkastamme johtuen vain viikonloppuihin, tuo ajan karkaaminen muualle ja prioriteettien muuttaminen on vienyt minulta ajantajun ja sitä kautta myös ajan kirjoittaa. Ei niinkään halua, vain sen oikean hetken tehdä jotain. Tässä ollaan. Lupaan parantaa tapani ja kirjoittaa useammin, sillä pääni tuntuu kuin kuplalta, jonka sisäinen paine vähenee vain itseään ilmaisemalla. Ja vaikka tämä blogi onkin jälleen yksi tyhjänpäiväisyyksien kaivo lisää internetin ihmeellisessä maailmassa, se toimii kuin terapiana ja mielen veitsenteroittimena.
Kunhan vaaleanpunaiset pilvet poistuvat pääni ympäriltä, saanen jotain kritiikinomaistakin aikaiseksi ja palaan kiroamisen, pärräämisen ja maailmanparantamisen pariin.
Tätä kirjoittaessa soi Mass Effect -pelin upea kasarimusiikinomainen soundtrack. Suosittelen, jos 80-luvun synakuviot aiheuttavat edes jollain tasolla positiivista värähtelyä.