Musiikin ristiaallokossa
Ξ February 29th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Musiikki |
Olen tällä hetkellä hukkumassa uuteen musiikkiin. Uusia arvostelulevyjä tulee valtavin määrin näin alkuvuodesta ja etenkin nyt tuntuu siltä, että määrä on suurempi kuin koskaan. Liekö aika sumentanut aivoni, mutta levyjä tuntuu tulvivan enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Pelkästään tällä viikolla olen saanut noin kymmenisen uutta levyä ja siitä huolimatta, että olen yrittänyt normaalia kovemmalla tahdilla puristaa levy- ja demoarvioita ulos, määrä tuntuu vain kasvavan.
En kuitenkaan halua valittaa, sillä vakka kantensa valitsee. Nautin myös uudesta musiikista, vaikkei se aina olisikaan niin kaksista, sillä vaihtelu pitää mielen virkeänä ja tieto lisää tuskaa. Sain vasta viiden levyn nipun kirjoitettua pois Infernoon ja nyt palasin takaisin Imperiumin levyarvioiden pariin. Arviolta jonossa on jotain 25-30 levyn luokkaa, mikä tarkottaisi äkkiä heittäen noin kuukauden jonoa. Pyrin arvostelussa noin keskimäärin levyn päivätahtiin. Vaikka joinain päivinä enemmän saakin tehtyä, tulee aina vastaan myös päiviä, jolloin ei ehdi levyjä kuunnella – etenkin näin viikonloppuisin, jolloin ei välttämättä ole edes kotona.
Koska arvostelutyylinä on lähinnä death metal, black metal, sekä näiden hybridit keskenään ja thrashin kanssa, uusiutuu levyhylly varsin homogeenisissä merkeissä. Harvoin tulee tyylien ulkopuolelta juurikaan poikkeuksia, mutta jonkin verran näitä mahtuu mukaan. Selkeimpänä poikkeuksena ovat jotkut puhtaan hevin, thrashin tai toisinaan dark ambientin, tai jopa neo-folkin puolelle mahtuvat levytykset, mutta nämä rikkovat kokonaisuutta kaikkiaan hyvin satunnaisesti. Näinpä onkin joskus hyvä katsoa oman karsinan ulkopuolelle ja ihmetellä mitä muualla tapahtuu.
Tänään otin erään arvostelulevyn lisäksi mukaan viimeisimmän Inferno-lehden mukana tulleen kokoelman, Playground-lafkan samplerin, jossa oli sekalaista metallia muutamilta pienemmiltä levy-yhtiöiltä. En tiedä oliko tuo kuuntelukokemus enemmän itsensä rankaisua vai mieltä avarruttavaa jälkeä, mutta en löytänyt kiekolta yhtään hyvää biisiä. Pari menettelevää toki, mutta loput olivat makuuni radiosoittotasoa tai jopa heikompaa. En nimittäin kuuntele radiota kuin ympäristön ja pakon sanelemana, sillä moiselle ei riitä sen enempää aikaa kuin kiinnostustakaan – kiitos ylitympeiden soittolistojen ja makuuni aivan liian kehnojen radiokanavien. Nettiradioita en mukaan laske, sillä niitä ei työympäristössäni kukaan kuuntele ja kotona soitan joko omia levyjä tai sitten näitä – nytkin soivia – arvostelulevyjä.
Tuo kokoelma kuitenkin palautti jalkojani lähemmäs maan pintaa. Ei siksi, ettäkö olisin kuvitellut kotimaisenkin metallin koostuvan vain siitä mitä itse kuuntelen, vaan siksi, että yhä löytyy bändejä, joiden tarjoama tavara on ankean surkeaa keskitason huttua. Vai pitäisikö sanoa rehellisesti, että tusinapaskaa. Yllättäen huomasinkin olevani taas onnellisessa asemassa, sillä nekin levyt, jotka lasken genreensä nähden varsin keskivertoisiksi, ovat kuitenkin keskivertoa parempia kuin mitä tuollaisen kokoelman sisältämät “hitit” tai se radiosoitto. Se ei sinänsä yllätä, että näin on, vaan korkeintaan vahvistaa käyttämäni arvosteluskaalan säännöstöä. Se, mikä on ehkä “minun” genreissäni keskitasoa, on vielä tuohon perusradio- ja kokoelmatasoon melkoista laatua. Varmasti sama toimii muilla kuuntelijoilla toisin päin omissa kategorioissaan.
Tai näin ainakin toivon, sillä olisi masentavaa huomata, että me norsunluutorneistamme kuikuilevat arvosteiljanrentut antaisimme jotain välinpitämättömiä “kolme-kautta-vitosia” ja “ihan jees, 6/10″ -arvosanoja sellaisile levyille, jotka ovat lopulta kuitenkin paljon parempia kuin ne oikeasti keskiarvoiset musiikintuotokset, joita saatamme sattumalta kuulla muualla. Onhan se selvää, että osa duumaamistamme levyistä voi olla omassa genressään hyvää, mutta silti makunystyröissämme maistua paskalta, sillä makuaisteja on yhtä monia kuin ihmisiäkin. Silti en halua olla siinä joukossa, joka toistaa mantranomaisesti “metalli on paskimillaankin parasta” -slogania ja pitää 1/10-tason metallituotoksia parempana kuin jotain ihan ok -tason radiorenkutuksia. “Valitettava” tosiasia vaan on, että paskaakin metallia tehdään järkyttäviä määriä, eikä metallisuus (tai mikä kenenkin oma genre onkaan) ole mikään tekosyy tai vapautus syytteistä olla paskaa.
Onneksi meillä jokaisella on mahdollisuus tietyin resurssein ja rajoituksin päättää mitä kuuntelemme ja mitä emme. Ei varmasti kaikilla, eikä ainakaan kaikkialla, mutta sen verran monella tämä mahdollisuus on – kiitos kuulokkeiden, kannettavien soittimien, ilmaisten kappalenäytteiden ja niin edelleen – ettei huonon musiikin kuuntelusta voi monestikaan syyttää kuin itseään. Valistunut kuuntelija on varmasti omalla tavallaan yhtä onnellinen kuin vielä genrejä penkomaton, vasta musiikista innostunut ummikko, mutta yhtä kaikki, tieto lisää tuskaa, ja samalla se myös vapauttaa ja luo uusia mahdollisuuksia löytää sitä omaa suosikkitavaraansa lisää ja lisää, eikä näillä julkaisumäärillä tarvitse kyllästyä niihin kahteen huippulevyyn, josta oma levykokoelman kartuttaminen on liikkeelle lähtenyt.
Jääkööt lätinät tällä erää taas tähän, siirryn soittamaan lisää levyjä ja rustaamaan niistä muutaman sanan lisää Internetin ihmeelliseen maailmaan. Tätä turinointia sävytti Alghazanth – Wreath of Thevetat (Woodcut Records, 2008).