Serpent's Lair

Yöllistä tajunnanturmaa

Ξ February 16th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |

Tällä hetkellä tekisi mieli haukkua kaikki mahdollinen mikä tulee mieleen, mutta se olisi turhaa energiantuhlausta, sillä eihän se pitäisi paikkaansa. Tiedättehän hetken, jolloin tekisi mieli lyödä jotain? Lujaa? No, minusta ei tunnu siltä. Minun tekee mieli avautua, ja toisaalta ajatella, sillä lyömiselle on aina enemmän aikaa kuin ajattelemiselle. Miten niin primitiivinen kulttuuri?

Kelatkaapa hetkiä, jolloin olette jutelleet baarissa ihmisten kanssa vs. käyneet rakkauden lihallisiin leikkeihin. Montako kertaa olette jutelleet sinkkuna vastakkaisen sukupuolen kanssa (eikä nyt harjoiteta diskriminointia, jokainen voi asettaa itsensä tilanteeseen mitä tarkoitan) vailla toiveita jostain jännittävästä seikkailusta tunne- tai lihastasolla? Edes hieman? Monestiko jaksoi kiinnostaa se seura ilman toiveita mahdollisesta tulevasta? Wow, toivottavasti se oli sen arvoista.

Lyön enteriä aivan liian monta kertaa. En selvästikään vielä osaa blogata. Osaan kirjoittaa näppäimistöllä oikein, mutta olen sokea kirjoitusvirheille ja naurettavan adhd lukemaan omaa tekstiäni, ellen siihen itseäni pakota. Kuinka moni pakottaa itseään mihinkään? Minä pakotan itseäni, enkä näemmä tarpeeksi kovaa. Huono ruoska. Ostoslistalle parempi, kiitos.

Kävin laivalla eilen. Olin ottanut jopa perjantain sitä varten vapaaksi, että pääsisin paimentamaan abeja reissulle, joka oli sinänsä minulle ilmainen, ruokaa ja matkaa myöden. Jee. Olin innoissani lähtökohtaisesti. En siksi, että siellä olisi abeja tai että se olisi halvempaa viinaa, vaikkei sillä: valideja syitä nuokin, vaan siksi, että halusin laivalle. Miksi? En tiedä.

Halusin pois täältä edes vuorokaudeksi, jota se olisi. Syömään, juomaan, olemaan. Sainkin siellä jotain aikaiseksi, sen lisäksi, että harjoitin yllä mainittuja. En edes pidä syömisestä, mutta tuolla reissulla nautin siitäkin. Syömisestä, juomisesta, seurasta ja olemisesta. Ja tietysti teiniperseiden perään tiirailusta. Jos tämä tekee/tekisi minusta pervon vanhan sedän, hienoa. Perverssiys on sitten varmaan todellinen taiteenlaji.

Työkiireet pitivät minua kirjoittamasta paljon pidemmin kuin odotin, mutta laivalla sain aikaiseksi kirjoitella ajatuksiani ylös. Tuntui lähes tyhmältä, että sitä varten piti poistua maasta merelle ja pois koneen ääreltä, jotta olisi aikaa kirjoittaa. Siinä kuivan omenasiiderin ja aamukahvin, mind you – kello 14 iltapäivällä, sain aikaiseksi sanoja paperille, jotka sittemmin toimivat muusanani kirjoitella tänne kello viisi yöllä. Aikana, jolloin minun pitäisi olla joko helvetillisessä humalassa, harrastamassa yhden illan seksijuttuja tai vähintäänkin jossain muualla paitsi koneella. Mutta elämä on. Olen oman elämäni pahin vihollinen, kaikessa kliseisyydessään. Ja mikäpä vika kliseissä, lopulta.

Olen kiroillut lukemattomat kerrat niin treeni- kuin naisasioitakin kavereideni kanssa. Tämän kolmen vuoden sinkkuilun aikana olen nähnyt yhtä jos toista, hyvää ja huonoa. En tohdi tähän väliin, tähän aikaan yöstä, ruotia mitä kaikkea se on ollut. Olen ehtinyt ihastua, rakastua, kyllästyä, turhautua, tympääntyä ja niin pois päin näinä kuukausina ja vuosina. Olen ollut oman elämäni Don Quijote. Tapellut niitä helvetin tuulimyllyjä vastaan.

Olen ehtinyt houkutella itseni lemmen pesään useammin kuin kerran. Olen ottanut lukua rakkauden valokeilassa ja olen surffannut hurmauksien aalloilla ajanhetken jos toisenkin. Olen lirkutellut, tullut lirkutelluksi ja heilunut kuvioissa, joissa ei ehkä olisi pitänyt heilua. Olen ollut oman elämäni rokkitähti, bändäri, manageri ja fani. Olen ollut kaikkea muuta kuin kuvaaja, sillä se, jos jokin – harmi vain – puuttuu. Hyvässä ja huonossa. Kliseisyyden huulia nuollen.

Treeniasiani ovat olleet hyvin ja huonosti, yhtä lailla. Kun alkusyksystä hylkäsin treenaamisen ja keskityin vain lenkkeilyyn, en edes tiennyt mille paholaiselle pikkurillini annoin. Se meni hyvään ja huonoon. Toisaalta nyt voin sanoa rakastavani juoksemista, toisaalta minulla olisi syyni soimata itseäni treenaamattomuudesta. Sillä, millä menetin, sain jotain muuta. Klassinen vaihtokauppa. Nyt olen kuitenkin löytänyt suunnan mihin mennä, mutta mietin vielä kehtaanko täällä uhkailla mitä teen ja mitä en, sillä tuttuun tapaan kovaan ääneen paukuttamiset tuovat aina epätoivottuja tuloksia.

Voisin myös tilittää ja huvittua nettisosialisoinneista. Oli kyseessä sitten Facebook (jep, jep, siellä huudellaan) tai muu nettisosialisointi (sisäinen besserwisser huutaa IRC, ICQ, MSN, Skype, SMS, WoW – you name it), niin aina löytyy yllätyksiä. Valehtelisin, jos väittäisin, että olen ensikertalainen näiden kanssa. Eka nettisuhteeni tapahtui vuonna 1996, kun pelasin BatMUD-peliä. Sen lisäksi muistettavin juttuni tapahtui vajaat 10 vuotta myöhemmin, WoWin parissa. En edes halua ajatella (tällä hetkellä) mitä kaikkea muuta väliin on mahtunut. Enkä vielä viitsi huudella mitä sen jälkeen. Yhdistävää kaikessa on, että se on huvittavaa. Näen tämän eräänlaisena ironian läpsäyksenä vastoin kasvoja ja itseni tuntien: kaikki se, mitä rakentaa, myös tuhoutuu.

Lopuksi tilitän vielä tästä illasta ja yöstä. Ilmaisen viinan, tai tässä tapauksessa oluen, kutsua en voinut vastustaa tänään(kään), sillä buffetin aikana haluni juoda olutta kasvoi pois siitä “otan iisisti, en vedä kännejä” -tilasta. Halusinkin siirtyä juomaan viinaksia tajuessani, ettei minusta olisi naisten seuraksi sinä iltana ja hell, viinahan ei koskaan petä. Tyhmää vai viisautta juoda ilmaista viisasten juomaa? Flesh is weak ja minä olen helppo.

Jos jotain, olen arka hedonismille. Olen ehkä muuten hankala ja “liian nirso” ihminen, mutta jos jollekin, olen perso nautinnoille. Mitä vähemmän on rajoituksia, sitä enemmän olen menossa. Miksi sylkeä kuppiin tai haistatella kavereille, jos vaihtoehtoina on mukava olo ja hauska ilta? Niin, sitä minäkin.

Mitä en sen sijaan aina ymmärrä, on kyvyttömyyteni lopettaa vitsi parhaimmilleen. Miksi en tajua sanoa “ei”, tai olla hiljaa, kun olisi sen aika. Tänään, suosikkiklubillani Monkissa, aiheutin taas hilpeitä hetkiä, jos en muiden, niin itseni puolesta. Ensin nauratettiin ihmisiä pöydässä, sitten olinkin jo riidanaiheen kohokohta ja vain ulkopuolisten rauhoittavien sanojen (ilmeisesti minuun suuttuneen nätin blondin poikaystävän – jag vet inte) ansiosta selviydyin ilman tappelun ruhjeita tai ties mitä lie reissua. Oliko tämän puoliksi konfliktiton reissu sitten hyvä vai, fuck I know. Mistäpä tässä maailmassa varmaksi ikinä tietäisi. Niin makaa kuin petaa, sitä saa mitä tilaa, niin metsä vastaa kuin sinne huutaa – ja niin pois päin.

Jatkan Pink Floydin kuuntelua ja juon viskini pois. Maailma on ihmeellinen paikka. Ihmiset ovat mielenkiintoinen rotu. Helsinki odottaa, FME ja kuolema.

Kiireistä paskaa

Ξ February 16th, 2008 | → 0 Comments | ∇ Elo, Vuodatus |

Kello on pian viisi yöllä. Miksi tulin kirjoittamaan tätä keskellä yötä, kun muutenkin pitäisi olla nukkumassa. Tulin vasta baarista kotiin, olo on nälätön, ja muutenkin saamaton, mutta ennen kaikkea nautin vasta ostamaani Ardbegin 10 year old -viskiä ja sopivasti tilanteeseen että ajan henkeen sopivaa black metal -äänitettä.

Oikeastaan syy kirjoittamiseeni juuri nyt on kai se, että tämä on ensimmäinen kerta sitten aloittamiseni kun minulla tuntuu olevan aikaa kirjoittamiseen. Kuten numeroista huomaa, olen laiminlyönyt ajatuksenjuoksuani pahasti ja jättänyt kirjoittamatta niin vitun monta päivää, että se alkaa jo rasittaa. Olo kuin henkisesti olisin pidättänyt paskahätää. Kaikki meistä varmaan tietänevät miltä sellainen tuntuu ja jos ette, niin suosittelen vähintäänkin kokeilemaan.

Koska olen kerran kirjoittamisen makuun päässyt, voisin saman tien päivittää koko tilanteen kunnolla. Tein muistiinpanoja laivareissultani, joten mikäpä tässä tilittäessä: voinhan kertoa useammalta hetkeltä jännittäviä, huom. jännittäviltä, hetkiltä tilityksiä ja avautumisia. Toivottavasti joku vielä itkee takaisin.

Ensin on pakko aloittaa vituttamisesta. Se on jalo ja luonnollinen tila. Ei siinä, että se olisi ihannoitava ja tavoiteltava tila mitenkään, mutta siinä on sitä jotain. Se stimuloi, se puhuttelee, se muistuttaa. Pääasia, että vituttaa. Mark my words. Kysykää lisää, jos oikeasti askarruttaa. Toivottavasti kaikki tajuavat pointtini ilman moistakin.

Sitten se kaikki mikä vituttaa. Heh. Tähän voisi sanoa “lol”, “XD” ja kaikkea muuta internet-kieleen sopivaa, mutta tähdätään ajankohtaisiin asioihin. Minua vituttavat muun muassa liikenteessä olevat ihmiset. Lähes joka helvetin aamu, kun kuljen pyörällä töihin, hyppää jostain eteen joku vitun auto, jonka kuski ei tajua paitsi liikennevaloista mitään, myös maalaisjärjestä helvetin humppaa. On ollut olotiloja, kun on tehnyt mieli kolhaista autoa tai hypätä pois pyörän päältä, avata ovi ja tempaista reilusti turpaan. Joo, todella aikuismaista, mutta hei, mitäs me pienet, jos eivät pienet meistä. Väkivalta lopettaa vittuilun ja sota lopettaa väkivallan. That’s the way it goes, baby. (Huomiona, Ardbegin 10-vuotias toimii kuin junan pahamaineinen vessa.)

Tähän väliin oli pakko laittaa soimaan jotain muuta, oh, aina niin mahtavan komeaa Pink Floydia. Kellonaika huutaa viidellä alkavaa numeroa ja minä valvon. Huomenna matka Helsinkiin. So what, who cares? I don’t.

Tähän väliin on aika jatkaa vitutuksesta. Toisaalta sitä on aiheuttanut moni muu asia, muun muassa ihmisten kyvyttömyys kyseenalaistaa asioita. Olen tajunnut, että niin paljon ihailemani kyynisyys on yksi pahimpia (vai parhaimpia?) riidanaiheuttajia. Ei siksi, että se olisi negatiivista (yksi yleisimpiä virheajatuksia), vaan siksi, että se mielletään negatiiviseksi. Kaikki mikä ei ole positiivista, on negatiivista, right? No, jos dualistisesta ajatusmaailmasta katsotaan: kyllä. You’re either with us or against us. Nice.

Nyt iski romanttinen fiilis. Kynttilä palamaan ja sähkövalot pois. Kestävän kehityksen ihmiset kiittävät minua. Minä en heitä. Jatkan seuraavassa postissa. Haluan nimittäin leikkiä pragmaatikkoa ja jakaa asiat lukuihin. Ja joku vielä ihmettelee(?, heh), että olen perseestä.