Olen tällä hetkellä hukkumassa uuteen musiikkiin. Uusia arvostelulevyjä tulee valtavin määrin näin alkuvuodesta ja etenkin nyt tuntuu siltä, että määrä on suurempi kuin koskaan. Liekö aika sumentanut aivoni, mutta levyjä tuntuu tulvivan enemmän kuin viime vuonna tähän aikaan. Pelkästään tällä viikolla olen saanut noin kymmenisen uutta levyä ja siitä huolimatta, että olen yrittänyt normaalia kovemmalla tahdilla puristaa levy- ja demoarvioita ulos, määrä tuntuu vain kasvavan.
En kuitenkaan halua valittaa, sillä vakka kantensa valitsee. Nautin myös uudesta musiikista, vaikkei se aina olisikaan niin kaksista, sillä vaihtelu pitää mielen virkeänä ja tieto lisää tuskaa. Sain vasta viiden levyn nipun kirjoitettua pois Infernoon ja nyt palasin takaisin Imperiumin levyarvioiden pariin. Arviolta jonossa on jotain 25-30 levyn luokkaa, mikä tarkottaisi äkkiä heittäen noin kuukauden jonoa. Pyrin arvostelussa noin keskimäärin levyn päivätahtiin. Vaikka joinain päivinä enemmän saakin tehtyä, tulee aina vastaan myös päiviä, jolloin ei ehdi levyjä kuunnella – etenkin näin viikonloppuisin, jolloin ei välttämättä ole edes kotona.
Koska arvostelutyylinä on lähinnä death metal, black metal, sekä näiden hybridit keskenään ja thrashin kanssa, uusiutuu levyhylly varsin homogeenisissä merkeissä. Harvoin tulee tyylien ulkopuolelta juurikaan poikkeuksia, mutta jonkin verran näitä mahtuu mukaan. Selkeimpänä poikkeuksena ovat jotkut puhtaan hevin, thrashin tai toisinaan dark ambientin, tai jopa neo-folkin puolelle mahtuvat levytykset, mutta nämä rikkovat kokonaisuutta kaikkiaan hyvin satunnaisesti. Näinpä onkin joskus hyvä katsoa oman karsinan ulkopuolelle ja ihmetellä mitä muualla tapahtuu.
Tänään otin erään arvostelulevyn lisäksi mukaan viimeisimmän Inferno-lehden mukana tulleen kokoelman, Playground-lafkan samplerin, jossa oli sekalaista metallia muutamilta pienemmiltä levy-yhtiöiltä. En tiedä oliko tuo kuuntelukokemus enemmän itsensä rankaisua vai mieltä avarruttavaa jälkeä, mutta en löytänyt kiekolta yhtään hyvää biisiä. Pari menettelevää toki, mutta loput olivat makuuni radiosoittotasoa tai jopa heikompaa. En nimittäin kuuntele radiota kuin ympäristön ja pakon sanelemana, sillä moiselle ei riitä sen enempää aikaa kuin kiinnostustakaan – kiitos ylitympeiden soittolistojen ja makuuni aivan liian kehnojen radiokanavien. Nettiradioita en mukaan laske, sillä niitä ei työympäristössäni kukaan kuuntele ja kotona soitan joko omia levyjä tai sitten näitä – nytkin soivia – arvostelulevyjä.
Tuo kokoelma kuitenkin palautti jalkojani lähemmäs maan pintaa. Ei siksi, ettäkö olisin kuvitellut kotimaisenkin metallin koostuvan vain siitä mitä itse kuuntelen, vaan siksi, että yhä löytyy bändejä, joiden tarjoama tavara on ankean surkeaa keskitason huttua. Vai pitäisikö sanoa rehellisesti, että tusinapaskaa. Yllättäen huomasinkin olevani taas onnellisessa asemassa, sillä nekin levyt, jotka lasken genreensä nähden varsin keskivertoisiksi, ovat kuitenkin keskivertoa parempia kuin mitä tuollaisen kokoelman sisältämät “hitit” tai se radiosoitto. Se ei sinänsä yllätä, että näin on, vaan korkeintaan vahvistaa käyttämäni arvosteluskaalan säännöstöä. Se, mikä on ehkä “minun” genreissäni keskitasoa, on vielä tuohon perusradio- ja kokoelmatasoon melkoista laatua. Varmasti sama toimii muilla kuuntelijoilla toisin päin omissa kategorioissaan.
Tai näin ainakin toivon, sillä olisi masentavaa huomata, että me norsunluutorneistamme kuikuilevat arvosteiljanrentut antaisimme jotain välinpitämättömiä “kolme-kautta-vitosia” ja “ihan jees, 6/10″ -arvosanoja sellaisile levyille, jotka ovat lopulta kuitenkin paljon parempia kuin ne oikeasti keskiarvoiset musiikintuotokset, joita saatamme sattumalta kuulla muualla. Onhan se selvää, että osa duumaamistamme levyistä voi olla omassa genressään hyvää, mutta silti makunystyröissämme maistua paskalta, sillä makuaisteja on yhtä monia kuin ihmisiäkin. Silti en halua olla siinä joukossa, joka toistaa mantranomaisesti “metalli on paskimillaankin parasta” -slogania ja pitää 1/10-tason metallituotoksia parempana kuin jotain ihan ok -tason radiorenkutuksia. “Valitettava” tosiasia vaan on, että paskaakin metallia tehdään järkyttäviä määriä, eikä metallisuus (tai mikä kenenkin oma genre onkaan) ole mikään tekosyy tai vapautus syytteistä olla paskaa.
Onneksi meillä jokaisella on mahdollisuus tietyin resurssein ja rajoituksin päättää mitä kuuntelemme ja mitä emme. Ei varmasti kaikilla, eikä ainakaan kaikkialla, mutta sen verran monella tämä mahdollisuus on – kiitos kuulokkeiden, kannettavien soittimien, ilmaisten kappalenäytteiden ja niin edelleen – ettei huonon musiikin kuuntelusta voi monestikaan syyttää kuin itseään. Valistunut kuuntelija on varmasti omalla tavallaan yhtä onnellinen kuin vielä genrejä penkomaton, vasta musiikista innostunut ummikko, mutta yhtä kaikki, tieto lisää tuskaa, ja samalla se myös vapauttaa ja luo uusia mahdollisuuksia löytää sitä omaa suosikkitavaraansa lisää ja lisää, eikä näillä julkaisumäärillä tarvitse kyllästyä niihin kahteen huippulevyyn, josta oma levykokoelman kartuttaminen on liikkeelle lähtenyt.
Jääkööt lätinät tällä erää taas tähän, siirryn soittamaan lisää levyjä ja rustaamaan niistä muutaman sanan lisää Internetin ihmeelliseen maailmaan. Tätä turinointia sävytti Alghazanth – Wreath of Thevetat (Woodcut Records, 2008).
Kiire – tai pikemminkin kaikenlainen tekemisen paljous – painaa niskaan, enkä ole paljoa edes ehtinyt ajatella kirjoittamista. Sain kuitenkin vähän lisäideoita muutella saittia ja lajitella tulevia kirjoituksia hieman paremmin aihepiirien mukaan. Yritin myös keksiä miten saisin vanhemmat postaukset siirrettyä “oikeaan” kategoriaan, lähinnä tuonne Elämän puolelle, mutta vielä siinä onnistumatta. Saa nähdä maksaako vaivaa sen enempää selvitellä asiaa, koska kirjoitetut ovat tällä hetkellä menneisyyttä ja sillä selvä.
Joiltain blogiani lukeneilta on tullut palautetta suorasti, mutta saitin ulkopuolelta kertoa tietyistä tapahtumista hieman tarkemmin. Palaan asiaan sitä harkittuani ja enemmän aikaa itselleni ensin kahmittuani. Rustattakoon se sitten tuonne Elämän puolelle. Osasyy itse asiassa luoda eri alakatergorioita on juuri tässä: erään hyvän ystäväni mukaan kirjoitan kaoottisesti ja sekavasti aiheesta toiseen hyppien. En voi tuota kieltää, sillä tajunnanvirtaahan tämä kaikki on ja vieläpä yleensä ajatuksia eri lokeroihin sen enempää erittelemättä.
Tämän takia yritän pitää vastedes yleisjorinat tällä puolella ja siirtää yksityisemmät asiat Elämän puolelle, sekä musiikkiaiheiset turinat Musiikin puolelle. Kuka tietää mitä muuta vielä keksin. Palautetta ja ehdotuksia saa antaa, ja sitä myös mielellään vastaan otetaan. Nyt juuri on kuitenkin olo, että hukun tekemiseen, joten lienee kahvikupillisen aika.
Päivät kulkevat aivan liian nopeasti, en tahdo pysyä kunnolla perässä. Mihin kaikkeen mahdoinkaan hukata kuluneen viikon? Yritin monena päivänä tulla kirjoittamaan jatkoa alkaneelle stoorille, mutta elämän juna vei mennessään ja minä roikuin mukana.
Viime viikonloppu oli hauska. Paitsi, että mukaan mahtui paljon hyvää seuraa, sopivasti alkoholia ja reissaamista, niin etenkin loppuviikko kruunasi kaiken. FME oli hauska tapahtuma, siihen liittyi sopivasti dekadenttia törkyilyä ja hedonismin laineilla surffailua. Tuli juotua, viihdytettyä ja nautittua tarjouksista lähteä lihallisen himon leikkeihin. En tiedä kumpi on hienompaa: osata sanoa “ei” vai hypätä pulkkaan ja vääntää kuolemaa uhmaten rinnettä alas vauhdin hurmassa. Oli miten oli, suurta ajattelijaamme mukaillen: So not. Pääasia, että hyppy kulkee.
Kun sunnuntaina vihdoin kotiuduin, iski väsymys kuin märkä rätti kasvoihin. Henkisesti olo oli kuin voittajalla, mutta fysiikka ei ollut samaa mieltä. Ei mitään amatöörien krapulaa, mutta puhdasta fyysistä väsymistä liiasta valvomisesta, riehumisesta ja b-luokan törttöilystä. Jos imitaatiot mallia Kummisedän Don Corleone kohtaa pissistyttärensä eivät vielä vedä mehuja keuhkoista, niin viimeistään lyhyet yöunet ja yölliset seikkailut viimeistään kera lasin jos toisenkin. Mutta ainakin tunsi elävänsä, sillä sitähän nämä internetin suuret tietäjät aina toitottavat: hanki elämä. Tästä muistuu aasinsiltana kaksi hauskalla tavalla toisiinsa liittyvää ajatusta ja nimeä:”Elämä on parasta huumetta” ja toisaalta “Irti huumeista ry”. Tuotako tässä sitten pitäisi noudattaa?
Viikko vierähti töitä tehden, pelaten, sosialisoiden, treenaten ja vähän juhlienkin. Miten helvetissä sitä aina hamstraa itselleen niin paljon tekemistä, ettei meinaa ehtiä hengittämään tahi nukkumaan, muusta sitten puhumattakaan? Too fast to fall in love?
Täytin myös moraalisesti epäilyttävän osan sopimuksesta, johon olin lupautunut vailla suurempaa ajatusta. Lopputuloksena oli mieshuoramainen käytös ja palvontaa tuon ihanan rappiokulttuurin alttarilla, säädytöntä käytöstä ja “läpsystä vaihtoa” -käytöstä. Kun saman viikon sisällä saa kuulla lempinimiä tai vertauksia Rocco (Siffrediin) ja Patrick Batemaniin (American Psycho), ei tiedä olisiko immarreltu, loukattu, molempia vai yksinkertaisen muodikkaasti “XD” ja “roflmao“. Revitään siitä huumoria ja tarjotaan keskisormea moraalille, hipeille ja kukkahattutädeille. Sivuhuomautuksena täytyy mainita kuluneista kuukausista, että siinä on jotain väärin jos sinkkuna saa enemmän ja paremmin seksiä kuin parisuhteessa.
Aikomukseni oli myös kirota viime vuotta ja sen vaikutusta tähän vuoteen, mutta totean ajan olevan taas kortilla. Tupareihin piti ilmeisesti mennä jo pari tuntia sitten, mutta minä hyydyn vesilasin äärellä Mötley Crüeta kuunnellen. Shoppailu piristää, kuten kasvava cd- ja dvd-kokoelmani hyvin todistavat. Saisinko annosta nestemäistä eskapismia vereeni, kiitos?
Voikaa hyvin, käyttäytykää ihmisiksi ja nauttikaa elämästänne. Niin minäkin, kunhan vain kykenen ja ehdin.
Tällä hetkellä tekisi mieli haukkua kaikki mahdollinen mikä tulee mieleen, mutta se olisi turhaa energiantuhlausta, sillä eihän se pitäisi paikkaansa. Tiedättehän hetken, jolloin tekisi mieli lyödä jotain? Lujaa? No, minusta ei tunnu siltä. Minun tekee mieli avautua, ja toisaalta ajatella, sillä lyömiselle on aina enemmän aikaa kuin ajattelemiselle. Miten niin primitiivinen kulttuuri?
Kelatkaapa hetkiä, jolloin olette jutelleet baarissa ihmisten kanssa vs. käyneet rakkauden lihallisiin leikkeihin. Montako kertaa olette jutelleet sinkkuna vastakkaisen sukupuolen kanssa (eikä nyt harjoiteta diskriminointia, jokainen voi asettaa itsensä tilanteeseen mitä tarkoitan) vailla toiveita jostain jännittävästä seikkailusta tunne- tai lihastasolla? Edes hieman? Monestiko jaksoi kiinnostaa se seura ilman toiveita mahdollisesta tulevasta? Wow, toivottavasti se oli sen arvoista.
Lyön enteriä aivan liian monta kertaa. En selvästikään vielä osaa blogata. Osaan kirjoittaa näppäimistöllä oikein, mutta olen sokea kirjoitusvirheille ja naurettavan adhd lukemaan omaa tekstiäni, ellen siihen itseäni pakota. Kuinka moni pakottaa itseään mihinkään? Minä pakotan itseäni, enkä näemmä tarpeeksi kovaa. Huono ruoska. Ostoslistalle parempi, kiitos.
Kävin laivalla eilen. Olin ottanut jopa perjantain sitä varten vapaaksi, että pääsisin paimentamaan abeja reissulle, joka oli sinänsä minulle ilmainen, ruokaa ja matkaa myöden. Jee. Olin innoissani lähtökohtaisesti. En siksi, että siellä olisi abeja tai että se olisi halvempaa viinaa, vaikkei sillä: valideja syitä nuokin, vaan siksi, että halusin laivalle. Miksi? En tiedä.
Halusin pois täältä edes vuorokaudeksi, jota se olisi. Syömään, juomaan, olemaan. Sainkin siellä jotain aikaiseksi, sen lisäksi, että harjoitin yllä mainittuja. En edes pidä syömisestä, mutta tuolla reissulla nautin siitäkin. Syömisestä, juomisesta, seurasta ja olemisesta. Ja tietysti teiniperseiden perään tiirailusta. Jos tämä tekee/tekisi minusta pervon vanhan sedän, hienoa. Perverssiys on sitten varmaan todellinen taiteenlaji.
Työkiireet pitivät minua kirjoittamasta paljon pidemmin kuin odotin, mutta laivalla sain aikaiseksi kirjoitella ajatuksiani ylös. Tuntui lähes tyhmältä, että sitä varten piti poistua maasta merelle ja pois koneen ääreltä, jotta olisi aikaa kirjoittaa. Siinä kuivan omenasiiderin ja aamukahvin, mind you – kello 14 iltapäivällä, sain aikaiseksi sanoja paperille, jotka sittemmin toimivat muusanani kirjoitella tänne kello viisi yöllä. Aikana, jolloin minun pitäisi olla joko helvetillisessä humalassa, harrastamassa yhden illan seksijuttuja tai vähintäänkin jossain muualla paitsi koneella. Mutta elämä on. Olen oman elämäni pahin vihollinen, kaikessa kliseisyydessään. Ja mikäpä vika kliseissä, lopulta.
Olen kiroillut lukemattomat kerrat niin treeni- kuin naisasioitakin kavereideni kanssa. Tämän kolmen vuoden sinkkuilun aikana olen nähnyt yhtä jos toista, hyvää ja huonoa. En tohdi tähän väliin, tähän aikaan yöstä, ruotia mitä kaikkea se on ollut. Olen ehtinyt ihastua, rakastua, kyllästyä, turhautua, tympääntyä ja niin pois päin näinä kuukausina ja vuosina. Olen ollut oman elämäni Don Quijote. Tapellut niitä helvetin tuulimyllyjä vastaan.
Olen ehtinyt houkutella itseni lemmen pesään useammin kuin kerran. Olen ottanut lukua rakkauden valokeilassa ja olen surffannut hurmauksien aalloilla ajanhetken jos toisenkin. Olen lirkutellut, tullut lirkutelluksi ja heilunut kuvioissa, joissa ei ehkä olisi pitänyt heilua. Olen ollut oman elämäni rokkitähti, bändäri, manageri ja fani. Olen ollut kaikkea muuta kuin kuvaaja, sillä se, jos jokin – harmi vain – puuttuu. Hyvässä ja huonossa. Kliseisyyden huulia nuollen.
Treeniasiani ovat olleet hyvin ja huonosti, yhtä lailla. Kun alkusyksystä hylkäsin treenaamisen ja keskityin vain lenkkeilyyn, en edes tiennyt mille paholaiselle pikkurillini annoin. Se meni hyvään ja huonoon. Toisaalta nyt voin sanoa rakastavani juoksemista, toisaalta minulla olisi syyni soimata itseäni treenaamattomuudesta. Sillä, millä menetin, sain jotain muuta. Klassinen vaihtokauppa. Nyt olen kuitenkin löytänyt suunnan mihin mennä, mutta mietin vielä kehtaanko täällä uhkailla mitä teen ja mitä en, sillä tuttuun tapaan kovaan ääneen paukuttamiset tuovat aina epätoivottuja tuloksia.
Voisin myös tilittää ja huvittua nettisosialisoinneista. Oli kyseessä sitten Facebook (jep, jep, siellä huudellaan) tai muu nettisosialisointi (sisäinen besserwisser huutaa IRC, ICQ, MSN, Skype, SMS, WoW – you name it), niin aina löytyy yllätyksiä. Valehtelisin, jos väittäisin, että olen ensikertalainen näiden kanssa. Eka nettisuhteeni tapahtui vuonna 1996, kun pelasin BatMUD-peliä. Sen lisäksi muistettavin juttuni tapahtui vajaat 10 vuotta myöhemmin, WoWin parissa. En edes halua ajatella (tällä hetkellä) mitä kaikkea muuta väliin on mahtunut. Enkä vielä viitsi huudella mitä sen jälkeen. Yhdistävää kaikessa on, että se on huvittavaa. Näen tämän eräänlaisena ironian läpsäyksenä vastoin kasvoja ja itseni tuntien: kaikki se, mitä rakentaa, myös tuhoutuu.
Lopuksi tilitän vielä tästä illasta ja yöstä. Ilmaisen viinan, tai tässä tapauksessa oluen, kutsua en voinut vastustaa tänään(kään), sillä buffetin aikana haluni juoda olutta kasvoi pois siitä “otan iisisti, en vedä kännejä” -tilasta. Halusinkin siirtyä juomaan viinaksia tajuessani, ettei minusta olisi naisten seuraksi sinä iltana ja hell, viinahan ei koskaan petä. Tyhmää vai viisautta juoda ilmaista viisasten juomaa? Flesh is weak ja minä olen helppo.
Jos jotain, olen arka hedonismille. Olen ehkä muuten hankala ja “liian nirso” ihminen, mutta jos jollekin, olen perso nautinnoille. Mitä vähemmän on rajoituksia, sitä enemmän olen menossa. Miksi sylkeä kuppiin tai haistatella kavereille, jos vaihtoehtoina on mukava olo ja hauska ilta? Niin, sitä minäkin.
Mitä en sen sijaan aina ymmärrä, on kyvyttömyyteni lopettaa vitsi parhaimmilleen. Miksi en tajua sanoa “ei”, tai olla hiljaa, kun olisi sen aika. Tänään, suosikkiklubillani Monkissa, aiheutin taas hilpeitä hetkiä, jos en muiden, niin itseni puolesta. Ensin nauratettiin ihmisiä pöydässä, sitten olinkin jo riidanaiheen kohokohta ja vain ulkopuolisten rauhoittavien sanojen (ilmeisesti minuun suuttuneen nätin blondin poikaystävän – jag vet inte) ansiosta selviydyin ilman tappelun ruhjeita tai ties mitä lie reissua. Oliko tämän puoliksi konfliktiton reissu sitten hyvä vai, fuck I know. Mistäpä tässä maailmassa varmaksi ikinä tietäisi. Niin makaa kuin petaa, sitä saa mitä tilaa, niin metsä vastaa kuin sinne huutaa – ja niin pois päin.
Jatkan Pink Floydin kuuntelua ja juon viskini pois. Maailma on ihmeellinen paikka. Ihmiset ovat mielenkiintoinen rotu. Helsinki odottaa, FME ja kuolema.
Kello on pian viisi yöllä. Miksi tulin kirjoittamaan tätä keskellä yötä, kun muutenkin pitäisi olla nukkumassa. Tulin vasta baarista kotiin, olo on nälätön, ja muutenkin saamaton, mutta ennen kaikkea nautin vasta ostamaani Ardbegin 10 year old -viskiä ja sopivasti tilanteeseen että ajan henkeen sopivaa black metal -äänitettä.
Oikeastaan syy kirjoittamiseeni juuri nyt on kai se, että tämä on ensimmäinen kerta sitten aloittamiseni kun minulla tuntuu olevan aikaa kirjoittamiseen. Kuten numeroista huomaa, olen laiminlyönyt ajatuksenjuoksuani pahasti ja jättänyt kirjoittamatta niin vitun monta päivää, että se alkaa jo rasittaa. Olo kuin henkisesti olisin pidättänyt paskahätää. Kaikki meistä varmaan tietänevät miltä sellainen tuntuu ja jos ette, niin suosittelen vähintäänkin kokeilemaan.
Koska olen kerran kirjoittamisen makuun päässyt, voisin saman tien päivittää koko tilanteen kunnolla. Tein muistiinpanoja laivareissultani, joten mikäpä tässä tilittäessä: voinhan kertoa useammalta hetkeltä jännittäviä, huom. jännittäviltä, hetkiltä tilityksiä ja avautumisia. Toivottavasti joku vielä itkee takaisin.
Ensin on pakko aloittaa vituttamisesta. Se on jalo ja luonnollinen tila. Ei siinä, että se olisi ihannoitava ja tavoiteltava tila mitenkään, mutta siinä on sitä jotain. Se stimuloi, se puhuttelee, se muistuttaa. Pääasia, että vituttaa. Mark my words. Kysykää lisää, jos oikeasti askarruttaa. Toivottavasti kaikki tajuavat pointtini ilman moistakin.
Sitten se kaikki mikä vituttaa. Heh. Tähän voisi sanoa “lol”, “XD” ja kaikkea muuta internet-kieleen sopivaa, mutta tähdätään ajankohtaisiin asioihin. Minua vituttavat muun muassa liikenteessä olevat ihmiset. Lähes joka helvetin aamu, kun kuljen pyörällä töihin, hyppää jostain eteen joku vitun auto, jonka kuski ei tajua paitsi liikennevaloista mitään, myös maalaisjärjestä helvetin humppaa. On ollut olotiloja, kun on tehnyt mieli kolhaista autoa tai hypätä pois pyörän päältä, avata ovi ja tempaista reilusti turpaan. Joo, todella aikuismaista, mutta hei, mitäs me pienet, jos eivät pienet meistä. Väkivalta lopettaa vittuilun ja sota lopettaa väkivallan. That’s the way it goes, baby. (Huomiona, Ardbegin 10-vuotias toimii kuin junan pahamaineinen vessa.)
Tähän väliin oli pakko laittaa soimaan jotain muuta, oh, aina niin mahtavan komeaa Pink Floydia. Kellonaika huutaa viidellä alkavaa numeroa ja minä valvon. Huomenna matka Helsinkiin. So what, who cares? I don’t.
Tähän väliin on aika jatkaa vitutuksesta. Toisaalta sitä on aiheuttanut moni muu asia, muun muassa ihmisten kyvyttömyys kyseenalaistaa asioita. Olen tajunnut, että niin paljon ihailemani kyynisyys on yksi pahimpia (vai parhaimpia?) riidanaiheuttajia. Ei siksi, että se olisi negatiivista (yksi yleisimpiä virheajatuksia), vaan siksi, että se mielletään negatiiviseksi. Kaikki mikä ei ole positiivista, on negatiivista, right? No, jos dualistisesta ajatusmaailmasta katsotaan: kyllä. You’re either with us or against us. Nice.
Nyt iski romanttinen fiilis. Kynttilä palamaan ja sähkövalot pois. Kestävän kehityksen ihmiset kiittävät minua. Minä en heitä. Jatkan seuraavassa postissa. Haluan nimittäin leikkiä pragmaatikkoa ja jakaa asiat lukuihin. Ja joku vielä ihmettelee(?, heh), että olen perseestä.
Alku on aina hankalaa, no ainakin hyvin monessa asiassa. Blogin aloittamisen kai pitäisi olla yksi sellaisista. Ainakin tekisi mieli kirjoittaa etten tiedä mistä aloittaisin ja niin edelleen. Vaan niin ei ole. Pääni on täynnä ajatuksia, oikeastaan hieman liikaakin, ja samalla syy koko bloggaamisen aloittamiseen.
En ole tässä vaiheessa vielä varma mitä tänne edes aion kirjoittaa, mutta sen verran itsetuntemusta omaan, että voin jo nähdä sieluni silmin avautuvani tänne paitsi ihmisten tyhmyydestä, mielenkiintoisista kokemuksista (tai helvettiäkö minä tiedän ketä ne kiinnostavat) ja omasta elämästäni, sen huonoine ja hyvine hetkineen.
Minun piti aloittaa tämä blogi jo viime keväänä. Sitten se kuitenkin siirtyi ja venyi, niinkin typerästä asiasta kuin teeman valitsemasta. Voitteko kuvitella mitään ankeampaa syytä tekstin kirjoittamisen lykkääntymiselle kuin ulkoasun valinta. Sisäinen pikkumaisuus herää silloin kuin sitä vähiten odottaa.
Toista yritystä olin tekemässä heti vuoden alussa. Halusin kertoa itselleni päiväkirjanomaisesti miten tämä 2008 olisi jollain tapaa erilainen kuin pettymyksiltä ja karvaalta maistunut 2007. Viikot kuluivat, enkä saanut mitään aikaiseksi. Lopulta lupasin aloittavani tammikuun aikana. Kas kummaa, kiireiset työviikot, harrastekiireet ja kaikki muu arkinen “scheisse” puskivat hommaa vielä eteenpäin. Deadlinelle näytettiin persettä.
Olen siis noin viikon myöhässä aloittamisesta, mutta kiviäkin kiinnostaa. Tekemistä on enemmän kuin ehdin ja tekisi mieli avautua elämän kiireellisyydestä sen vaivattomuuteen, etenkin kun olen tämän kaiken luonut itse. Askeettisen elämän digitaalinen vaihtoehto. Etsinkö minä näin jotain vai pakeneko? Jatketaan tästä, kun aika suo.