Elämä kulkee vissiin liian hyvin, kun huomaa olevansa tilanteessa, jossa on vaikea keksiä mitään olennaista ja ajankohtaista tilitettävää. Arkirutiinit ovat iskeytyneet niin hyvin raiteilleen, että päivät sulahtavat ohi kuin itsekseen, yksi toisensa jälkeen. Suurinta haastetta edustaakin vaikeus mennä parempaan suuntaan ja ehkä jossain määrin ylläpitää nykyistä hyvinvointia. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista.
Tässä vaiheessa kuluvaa vuotta aletaan olla siinä pisteessä, että kaikenlaiset matkasuunnitelmat ympäri maita ja mantuja alkavat hiljalleen realisoituja tilattuihin matkoihin. Lomapäivät raksittuvat kalenteriin hitaasti, mutta varmasti ja kesä alkaa hahmottumaan suunnitelmalliseksi elämyspaketiksi.
Toisin sanoen Serpent’s Lair alkaa virittäytymään väsyneiden matkablogien tyyssijaksi, jossa ruokaporno on keskeisellä sijalla ja pirteät kuvailut yrittävät tallata kyynistyneiden jalkojen varpaille.
Ilmojen vielä lämmetessä on aika keskittää voimavarat työn ohella kuntoiluun niin paljon aika antaa periksi ja pyrkiä nakuttamaan mainio ja elokuvamainen Max Payne 3 läpi ennen reissulle lähtemistä. Kesä tulee ja pilailee nörttäilyt, mutta ehkä kestän sen. Syökää, juokaa ja naikaa. Serpent out.
Kun saman päivän aikana, käytännössä vain muutaman tunnin sisään, törmää luurankoihin historian sivuilta, sitä pistää miettien miten pieni maailma käytännössä onkaan. Oma historia, tuo stalkkaajista pahin, ei päästä otteestaan kuin kuoleman myötä, jos silloinkaan.
“Olet mitä syöt“, sanotaan. Samaa logiikkaa käyttäen, mutta ehkä hieman todellisuusperäisemmin kai voisi myös sanoa, että “Olet mitä teet“. Teoista ja tehdyistä valinnoista elämämme lopulta kuitenkin muodostuvat, ei niinkään haaveista, lupauksista ja tekemättömistä asioista.
Memento mori
Kun sitä tulee tiettyyn ikään (tai ehkä tarkemmin sanottuna, tiettyyn vaiheeseen elämässä), alkaa elämää miettimään takaperin. Jos ei nyt aivan kirjaimellisesti, niin kuitenkin pohtimaan tehtyjä tekoja, menneitä aikoja, kohdattuja ihmisiä ja elettyjä hetkiä.
Erityisesti tietyt ihmiset, kuvat ja muut muistia stimuloivat elementit kutittavat pääkopan muistilokeroita kivasti. Hyvässä, pahassa ja ennen kaikkea neutraalisti.
Oikeastaan juuri menneeseen elämään ja historiaan ankkuroidut koukut ovat niitä kilometripylväitä, joiden kautta koko eletty elämä ja oma historia ylipäätään hahmottuu. Vain niiden kauttaa tuntuu ymmärtävän mihin on tultu ja mistä on lähdetty. Mitä kautta on kierretty, mitä virheitä ja onnistumisia on tehty ja tullut koettua.
Siinä mielessä nämä tietynlaiset muistosäikeet ovat varsin tervetulleita tuulahduksia historian sivuilta, vaikka joskus noita sivuja käännellessä pöly pistääkin aivastuttamaan ja herättämään hienoisen allergisen reaktion.
Tai kuten eräs fiksumpi yksilö joskus totesi, että “He, jotka eivät tunne menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”
Mennyt, nykyinen, tuleva
On jollain tavalla huojentavaa tajuta alati elävänsä paitsi nykyhetkeä, myös kirjoittavansa omaa historiaansa. Tulevaisuudesta ei ole mitään käryä, paitsi että sitä tulee joka hetki lisää – aina siihen pisteeseen asti, jolloin vihdoin kuolee.
Samalla, joka hetki, voi myös oppia jotain menneestä, jolla rakentaa ohi kiitävää nykyhetkeä paremmaksi tulevaisuuden huolettomuuden ja arvaamattomuuden hyväksyen. Mietelauseeksi voi myös todeta kyynisoptimistisen lausahduksen:”Whenever life sucks, remember you’re going to die someday.”
On perinteisen vapunjälkeispostasuksen aika. Ei sillä, että minulla oikeastaan olisi siitä mitään kerrottavaa. Tutkin kuitenkin huvikseni aiempia vapputekstejäni ja huomasin tietynlaisen toistuvan kuvion. On ollut sitä vaisua ja turvallista aikuisvappua, kun rälläykset ovat jääneet väliin. Ja sitten on ollut niitä toisia, ördäyspitoisempia.
Ei ehkä yllätä ketään, että tämä oli niitä rauhallisempia. Enkä valita. Tämä malli toimii minulle paremmin.
Ikä ei selvästikään tule yksin, sillä tietynlainen vaisuus tuntuu miellyttävän minua ördäämistä paremmin. Ja mikäpä siinä, kun itse voi valintansa tehdä. Asia, jota on oppinut arvostamaan vain enemmän ja enemmän vanhetessaan.
Too old, too cold
Sitä on myös huomannut muita mielenkiintoisia piirteitä itsessään iän myötä. Enää ei jaksa samalla tavalla vittuilla ja soittaa suutaan ihmisille kuin ennen. Toisaalta, jossain mielessä tuota tekee varmasti entistä viiltävämmin, kun sille päälle sattuu.
Olen pehmentynyt, sillä nykyisellään sitä tuppaa vaan pyrkimään tietynlaiseen mielenrauhaan, harmoniaan ja mukavuuteen. Ja kun sitten kohdalle sattuu noita mielensäpahoittajia, sitä ikään kuin nousevat vanhat piirteet pintaan. Mihin se koira karvoistaan pääsisi lopulta kuitenkaan.
Kun tästä on sitten seurannut sitä, että pyrkii ilkeilemään vähemmän ja enemmän keskittymään mukavien juttujen pariin, niin samalla huomaa myös omien odotustensa nousevan ihmisten suhteen. Kun niihin ei sitten vastatakaan… Nooh, pettyyhän sitä.
Hyvää ystävääni lainaten: ihmiset eivät pety asioiden todellisen tilaan, vaan omiin odotuksiinsa.
Lost for words
Ja kun ihmisiin pettyy, silloin oikeastaan vaan vittuilla takaisin. Tästä tavasta olen toki hiljalleen pyrkinyt pois ja ehkä päässytkin, mutta ääh: mitäpä sitä kieltämään, perusluonne ei vain muutu.
Olenkin viime aikoina tarkoitushakuisesti muuttanut käytöstä. Olen keskittynyt enemmän pelleilyyn, huonoon huumoriin ja jopa aina yhtä paheksuttavaan trollaamiseen. Olen koittanut miltä tuntuu provosoida ja trollata ihmisiä ihan tuulesta temmatuilla mielipiteillä, kärjistetyillä mielipiteillä ja muuten vaan huudellut typeryyksiä.
Olen miettinyt mitä ne muut saavat siitä irti, koska kerran sitä tekevät. Nyt olen alkanut hiljalleen ymmärtää.
Kun sitä turhautuu siitä, että yrittää olla asiallinen ja kenties ystävällinenkin, on se toinen vaihtoehto vain olla välittämättä. Ei onnistu minulta, enkä ehkä toisaalta enempää edes kaipaa kyynistymistä. Kolmas vaihtoehto, tuo yllä mainittu huonon huumorin, provosoinnin ja trollaamisen tapa – se onnistuu.
Tuon käytösmallin tulokset ovat oikeastaan olleet jossain määrin jopa yllättäviä. Paitsi, että ihmiset suhtautuvat tuollaiseen lopulta yllättävän kepeästi, se myös tuo viljeliälleen helpommin mielihyvää.
Mitä siitä jos joku hernenenä suuttuu ja poistaa FB-kaverilistalta? Ei haittaa, sellainen oli turhake muutenkin. Ja jos joku muu sattuu moisesta pelleilystä huvittumaan, aina parempi. Toimii niin sanotusti molempiin suuntiin.
Voisin vielä jaaritella arvaamattomuudesta ja ennalta-arvattavuudesta, ja kummankin puolen mahtavuudesta, mutta paskat, eiköhän tässä ollut taas paljon melua tyhjästä. Nykäistään loppuun vielä mainio Pink Floyd -renkutus, jossa sinänsä on myös varsin pätevät ja aiheeseen väljästi liittyvät sanat.
Okei, unohdetaan tällä kertaa suosiolla itseironia ja kaikenlainen sarkasmi. Käydään suoraan asiaan ja tilitetään vaihteeksi suoraan hermojen solmukohdasta; paikasta, jossa ärsyyntymisen impulssi syntyy ja muuttuu energiaksi, joka kuumentaa veret, harmaannuttaa hiukset ja pistää ihmisen laukomaan ikäviä sanoja.
“No vittu – yhyy!”
Olen lopen kyllästynyt kaiken maailman mielensäpahoittajiin. Juuri teihin, jotka vetävät hernettä nenään lähes mistä vaan asiasta. Ei vain silloin, kun siihen annetaan suoraan syytä vittuilemalla, vaan myös silloin, kun teitä paiskataan humoristisella letkautuksella.
Itse asiassa te kaikkien kovimmat mielensäpahoittajat vedätte herneet ja muut kasvikunnan antimet nenäänne myös silloin, kun teitä kehutaan.
Tulkitsette tietysti senkin vittuiluksi ja/tai sarkasmiksi, koska huono itsetuntonne ei voi käsittää sitä, että joku oikeasti vaikkapa neuvoisi teitä ystävällisyyttään tai pyrkisi olemaan sanoillaan kiva tyyppi vaikkapa lohdutuksen muodossa.
Jos vedit yllä olevasta tekstistä herneet nenään, kuulut juuri niihin, joita yllä kuvailin.
Luonnevammaiset
On luonteen vammaisuutta tai vähintäänkin luonteen heikkoutta loukkaantua ja pahoittaa mielensä joka helvetin asiasta. Osa pahoittaa mielensä jo pelkkien oletusten perusteella – ja vain siksi, ettei viitsinyt kysyä asian todellisen tilan perään. Nähdään demoneja sielläkin missä niitä ei ole.
Ja sitten on niitä peilaajia: jos huomautat heille jostain asiasta, joka koskee heitä, he vetävät peilin esiin ja toteavat “no etpä itsekään ole tällainen/tuollainen tai tee sitä ja tätä“. Siis pelaavat “pata kattilaa soimaa” -kortin. Eihän siinä mitään, mutta jos kommentoija X on idiootti ja vastaaja Y huomauttaa siitä, miten se muka tekee vastaaja Y:stä yhtään vähempää idiootin?
En epäile sekuntiakaan ettenkö olisi monenkin ihmisen mielestä itsekin melkoinen luonnevammainen. Sitä varmasti olenkin, mutta se ei (tässä yhteydessä) ole minun ongelmani.
Minä nimittäin koen, että (henkinen) loukkaantuminen on loukkaantujan itsensä vastuulla. Jos minä loukkaannun, se on minun ongelmani. Jos joku muu loukkaantuu, se on hänen ongelmansa.
En kuitenkaan väitä yllä olevalla ajatuksellani, etteikö sanojalla olisi vastuu sanoistaan. Totta kai on, mutta miten kuulija asian sitten ottaa vastaan, se on hänen valintansa.
Suoranainen vittuilu sikseen, mutta jos kaverillisesta, pahaa tarkoittamattomasta sarkasmista, huumorista tai ihan vaikka vaan ystävällisestä kommentista vetää herneet nenään, kenen vastuulla se on?
Ammattina anteeksipyytelijä
Jos jokaista sanottua asiaa pitäisi tässä elämässä pyytää anteeksi, ei tässä muuta ehtisi tekemäänkään. Kenties keskusteluiden aiheetkin pitäisi rajata noin suunnilleen vain säähän, ettei vain vahingossakaan sano mitään toista loukkaavaa.
Muuten voisin ehkä lisätä aiheeseen ruoankin, mutta näinä trendiruokavalioiden aikana siitäkin joku vegetapaus, paleosyöppö, karppaaja tai muu dieettaaja vetäisi itkupotkuraivarit, kun erehdyt sanomaan syöväsi jotain muuta kuin tuo toinen.
Niin ja aiheeseen liittyen: valioruoka > ruokavalio.
“No joko sä sait purkaa sun pahaa oloasi tarpeeksi?”
Joo, kiitos kysymästä – sain.
En saa kenenkään mielen pahoittamisesta kiksejä, mutta nyt alkaa vittu riittämään ihmisten jatkuva itku siitä ja tästä. Ihmisillä pitäisi vissiin olla oikeita ongelmia, jotteivat olisi aina helisemässä, kun joku “dissaa” heidän suosikkielokuvaansa tai sanoo eriävän mielipiteen suosikkiartististaan.
Ei mulla muuta tällä erää. Loput asiasta voinkin tiivistää alla lymyävään biisiin.
Fuck Off And Die
If you think my castle
Is built on sand
Well bring on the tides
You can fuck off and die
If you think my patience
Is ocean vast
Or river deep
You can fuck off and die
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!
Fuck off and die!!
If you think my pain
Is well preserved
Then go ahead and try
You can fuck off and die
Viime aikoina elo on mennyt samaan aikaan sekä uuteen suuntaan, että oikeastaan vain toistanut vain samoja vanhoja uria. Jälkimmäisissä ei ole sinänsä mitään vikaa, sillä tietyt valinnat ovat hyviä ja oikeita, jopa turvallisia ja miellyttäviä sellaisia. Miksei myös sinänsä rakentavia sellaisia.
Jottei kirjoitus jäisi vain vaille konkretiaa, niin hyväksi havaittuja uria ovat esimerkiksi treeni- ja työkuviot. Niitä huonojakin mukaan varmasti mahtuu, mutta niistä on suurimmaksi osaksi päässyt eroon vuosien varrella.
Silti, tietyt asiat eivät vain koskaan muutu, kun taas tietyt asiat eivät koskaan pysy samoina hetkeä kauempaa.
Joki, johon ei koskaan astu kahdesti
Roxanne: Do you know why you can never step into the same river twice?
Willard: Yeah, ’cause it’s always moving.
Jokainen hetki on aika, jota ei enää myöhemmin saa takaisin. Jokainen koettu asia on jo osa historiaa, eikä juuri sitä samaa olemusta sellaisenaan voi koskaan kokea toiste. Lähes identtisiä hetkiä ja tapahtumia toki voi olla, mutta monesti koettu tunne on eri.
Tästä on usein kiittäminen niin erilaisia olosuhteita kuin myös jo omaa aiempaa kokemusta. Neitsyyden – mille tahansa asialle – voi menettää kuitenkin vain kerran.
Toisin kuin hetket, ihmiset eivät mielestäni koskaan perimmiltään muutu. Tästä ovat monet – luonnollisesti – eri mieltä. Antaa olla, kokemukseni on osoittanut toisin.
Lisäksi asiasta voi vääntää vaikka loputtomiin ihan jo semantiikan nimissä: muuttuuko ihminen oikeasti silloinkin, kun hän muuttuu pinnallisesti esimerkiksi tapojensa myötä tai vaikkapa ihan vain ulkonäöllisesti?
Muutu, muutu vaikka väkisin…
Vaikka monet pinnalliset asiat ovat muuttuneet myös omassa elämässäni – kuten vaikkapa juopottelun vähentyminen viime vuosina – hyvin pitkälti sitä huomaa olevansa täysin sama paskiainen kuin sitä ennenkin.
Enkä tee sääntöön poikkeusta: saman piirteen näen käytännössä kaikissa muissakin ihmisissä, ehkä jopa itseäni selvemmin.
Paikoin ihmiset ovat kovia jeesustelemaan elämänmuutoksista, uuden sivun kääntämisestä elämässään ja niin edelleen. Tosiasia kuitenkin on, että se sama perusluonne väijyy siellä kaiken näennäisen muutoksen alla. Osa tiedostaa tämän, osa valitettavasti ei.
…mutta pakoon itseäsi et pääse
On jollain tavalla jopa huojentavaa tietää, etteivät tietyt asiat koskaan juurikaan muutu. Vaikka kyse olisi huonoistakin seikoista ja piirteistä, niiden kanssa ainakin oppii elämään, kun tietää asioiden vääjäämättömyyden.
Juo tarpeeksi viinaa, ja krapulan läsnäolo on taattu. Vittuile tarpeeksi kauan ihmisille, ja taatusti jossain vaiheessa jollain palaa hihat. Ja niin edelleen.
Kun ihmisten perusluonteen muuttumattomuus on lopulta niinkin selvää, asian kanssa on helpompi elää. Kalajuttujen kertoja todennäköisesti säilyy sellaisenaan loppuun hamaan asti, aivan kuten niin monen muunkin leimaavan piirteen kanssa elävä, vaikka pinnalla moni asia muuttuisi.
Esimerkkejä näistä riittäisi vaikka maailman tappiin asti, niin itsestäni kuin tuntemistani ihmisistä, mutta ehkä näiden piirteiden erittely ei ole vaivansa arvoista – etenkin kun jokin mielensäpahoittaja kuitenkin löytäisi esimerkeistä itsensä – syystä tai syyttä.
Tai sitten kaiken voisi vain tiivistää siten, että blogi muuttuu – minä en.
Joskus tekstin aiheet syntyvät aiemmista teksteistä saaduista kommentoinneista, olivat ne sitten Facebookin, itse blogin tai muuta kautta perille asti saapuneita kommentteja.
Niin tämäkin. Oivalsin nimittäin jotain merkittävää viimeisimmän tekstini kommenteista: osaan kirjoitetun itseironian ja huumorin taidot paljon huonommin kuin olin koskaan aiemmin tajunnutkaan. Opetus oli enemmän kuin hyvä.
Oppia ikä kaikki
Hyväksi opetuksen teki se, että ymmärsin ikään kuin uudestaan kirjoitetun sisällön vaikeuden. Ymmärsin asian, jonka olen aina tiennyt. Kirjoitetun sisällön vaikeuden.
Vaikka olen reilun vuosikymmenen kirjoittanut harrastushenkisesti musiikkijuttuja, useamman vuoden erilaisia työaiheisia tekstejä ja sen lisäksi tätä blogiakin naputellut nelisen vuotta, olen edelleen tietyllä tavalla siinä samassa lähtökuopassa kuin aiemminkin: en osaa kirjoittaa huumoriani auki muille.
Osa ehkä tajuaa ja ymmärtää, kun pyrin olemaan vitsikäs tai heitän (huonoa) herjaa jostain aiheesta, mutta vastaavasti monelta menee sama juttu ohi.
Tämän saman asian huomaa etenkin Facebookissa, jossa osa yksilöistä ottaa kaiken kirjoitetun tosissaan. Näistä osa loukkaantuu toisen osan vain hämmentyessä. Loput ehkä nauravat, tai loukkaantuvat samalla huvittuessaan.
Vaikein haaste
Jotkut minua fiksummat sanovat komediaa elokuvan kielistä vaikeimmaksi ja haastavimmaksi. Voin ilman kirjan kirjoittamistakin ymmärtää ja allekirjoittaa tuon väitteen.
Vaikka kuinka jokin vitsi tai hauska stoori omassa päässään tuntuisi hyvältä ja hauskalta, voin vastaanottava taho tajuta sen niin sanotusti päin persettä.
Vaikeus ei jää vain siihen, että vitsiä, itseironiaa tai sarkasmia olisi vaikea saada menemään perille hyvässä hengessä. Lisähaastetta tulee siitä, että se voidaan tajuta täysin vastakkaisesti ja jopa hermostua siitä.
Soppa on tuossa kohtaa niin sanotusti valmis. Jos tuosta meinaa itsensä pelastaa, se vaatii helvetillisen määrän selittelyä ja halukkuutta toiselta taholta antaa uusi mahdollisuus väärinkäsityksen korjaamiseksi.
Tästäkin olen saanut vähemmän mukavan opetuksen, kun jotkut ihmiset suhtautuvat vihamielisesti aikeisiin perustella ja selventää.
“Älä selittele!“, on kommentti, johon kai joku muukin on joskus törmännyt.
Umpikujassa
Lopulta (huonon tai epäonnistuneen) huumorinsa kanssa jää niin sanotusti umpikujaan. Selittely ei käy vaihtoehdosta, sillä siihen suhtaudutaan kielteisesti tai jopa vihamielisesti. Vaihtoehtoisesti selittely vie vitsiltä pohjan tai maun, kuten monet tosielämästä tietävät.
Vaikka reikä olisi tukittu, vesivahinko on jo ehtinyt tapahtua.
Kuin pisteeksi i:n päälle jotkin yksilöt eivät edes suostu tulemaan pahasta fiiliksestään takaisin parempaan, normaaliin mielentilaan.
Kun herjasta, läpästä, vitsistä tai murjaisusta on toivuttu, ja ehkä jopa selityksellä homma paikattu, halutaan silti pitää naama niin sanotusti norsunvitulla. Suuttumuksesta pidetään kiinni kynsin ja hampain.
Kun on kerran tullut loukatuksi tai ottanut toisen huumorin, sarkasmin tai itseironian liian tosissaan, ei kai sitä sovi nyt muuttaa heti mieltään ja todeta, että “Heh heh, olipas hauska juttu!” Sellainen ei vain sovi suomalaiseen mielenlaatuun.
Ollaan tosikkoja viimeiseen asti.
Kädet ilmaan
Luovutan. Luovutan, vaikkei ehkä saisi tai pitäisi. Eihän minun edes tarvitse ketään osata viihdyttää, joten miksi edes kuvittelen ottavani kannettavaksi moisen viitan?
Tyydyn ehkä siihen, että saan jollekin kaverille hymynkarkeen suupieleen, kun heitän ontuvaa ja monesti niin epäkorrektia (epä)huumoria naamatusten. Fyysinen huumori toimii muutenkin paremmin ja se on, väitän, enemmän elementtini kuin verbaalinen vitsintyngän vääntäminen pelkistä sanoista ja merkeistä taivuttaen.
Jottei kaikki olisi lopulta niin vakavaa, laitetaan lopuksi pölvästiä, kaikenkattavaa huumorimusiikkia ja tehdään samalla poikkeus siihen mitä normaalisti tänne linkittäisin. Kakka kommar hopsansaa!
Tekisi mieli aloittaa tekstini sillä tutulla rallatuksella kuinka olen välillä unohtanut koko blogin kirjoittamisen tai ollut siihen liian kiireinen, tai ainakin muissa maailmoissani. Nythän toki näin teinkin, mutten yritä revitellä siitä mitään jutunjuurta.
Olen kyllä ollut montakin eri asiaa viime aikoina ja ehkä eniten hienoisen muutoksen kourissa. Siitä lisää myöhemmin.
Minulla on tapa tehdä luonnoksia mielessä pyörivistä aiheista tänne blogiini. Joskus niistä tulee tekstejä nopeasti, toisinaan taas ei lainkaan.
Palaan nyt tavallaan vanhaan ja toisaalta aina ajankohtaiseen asiaan. Tein nimittäin tämän tekstin luonnoksen jo joitain kuukausia sitten, sydäntalvella muistelisin, jolloin ajatukseni pyörivät hieman eri asioiden ympärillä. Meinasinkin jo hylätä koko aihion, koska se tuntui niin irralliselta tähän tilanteeseen nähden.
Sitten ymmärsin, että juuri siitähän tässä on kyse: ajasta, paikasta ja niihin liittyvistä määritelmistä.
Määritelty mies
Tuolloin talvella, jolloin tein tekstiaihion, sain kuulla jotain määritelmiä itsestäni tietyiltä tahoilta. En ota kantaa määritelmien oikeellisuuteen, sillä mielipiteitähän ne pitkälti ovat. Osa on imartelevampia, osa taas sitä toista sorttimenttiä. Syillä ja motiiveillakaan ei ole asian kanssa merkitystä.
Asian voisi tiivistää näin. Olen saanut kuulla olevani nihilisti, sovinisti, antisosiaalinen, sosiaalinen, kärsivällinen, tahdikas, hyvätapainen, tunnevammainen ja niin edelleen. Milloin kuulostan siltä, että vihaan koko ihmiskuntaa ja milloin taas siltä, että olen humanistinen hippi.
Milloin olen tyhmä, idiootti ja nörtti; milloin macho, salijätkä ja naistennaurattaja. Minusta on, kuvailujen perusteella, joka lähtöön.
Osa näiden määritelmien keskinäiseen ristiriitaisuuteen on tietysti sosiaalinen media. Huumorintaju ei avaudu aina kuten pitäisi, kun kommunikointi perustuu vain jonoihin kirjaimia, numeroita ja erikoismerkkejä – jälkimmäisistä kun muodostetaan mitä tahansa hymiöitä tai persiöitä.
Joskus sitä kuvittelee itsekin olevansa vain vitsikäs ja huumorintajuinen, mutta lopputuloksena on loukkaantunut tai ärsyyntynyt ihminen. Joskus kuvittelee heittävänsä kevyttä sarkasmia ja rentoa pilaa, ja vastaanottaja vetääkin herneet ja muut palkokasvit syvälle hengityselimiinsä.
Olen tietysti syyllinen ihan itsekin väärinymmärryksiin ja kritiikin huonoon vastaanottoon. Toisin sanoen, kyllä minäkin kaikesta päätellen hermostun, ärsyynnyn ja vedän kasviksia sieraimeeni, vaikkei aina – tai koskaan – ehkä pitäisi.
Kaiken huippu on tietysti se, kun muita sattuu ärsyttämään se, ettei minua juuri koskaan ärsytä tai vituta. Ihan kuin olisin heidän silmissään jotenkin viallinen. Mitä mahdollisesti olenkin.
Olen, siis myös kuolen
Kaikista määritelmistä voi oikeastaan vetää vain sen johtopäätöksen kuinka turhia ja häilyviä ne ovat. Paitsi tietysti ne faktoihin perustuvat asiat: mies, kuolevainen, puhelias ja niin edelleen. Faktoja on turha yrittää muuttaa, tai oikeastaan edes peitellä, mutta monien muiden asioiden suhteen voikin sitten väitellä ja taittaa sapelia asioiden puolesta ja vastaan.
Monesti mietinkin, ristiriitaisuuteni tiedostaen, miksi olen niin monen ihmisen kanssa tekemisissä. Jos nämä tietyt ihmiset kerran vetävät niin helposti nekkuunsa tietyistä asioista sitä kuuluisaa hernettä, niin miksi heille edes puhua? Paitsi niitä arkisia ja neutraaleja asioita kuten “Mitä sulle kuuluu? Se on ilmoja pidellyt.”
Eihän minua edes kiinnosta moinen diipadaapa. Ei minua oikeastaan edes kiinnosta vastata kysymykseen “Mitä sulle kuuluu nykyään?” Minulle kuluu aina hyvää, enemmän tai vähemmän. Tuota fraasia olen tainnutkin käyttää noin viimeiset kymmenen vuotta tuohon samaan kysymykseen.
Toisaalta tekisi mieli olla nihkeä ja todeta “lue blogistani tai facebookistani“, mutta se olisi vissiin nykyaikana hirveän epäkohteliasta – vaikka ihmiset sitä kuitenkin tekevät.
Itku seis
Lopulta kaikki määritelmät ovat aikaan, paikkaan ja subjektiin sidottuja. Näin on myös ihmisten reaktioiden ja omien tunteiden laita. Joskus, toisinaan jopa monesti, tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta pysytellä pois niiden ihmisten elämästä, joille kaikenlainen kommunikointi, paitsi ällöpositiivinen kaiken hehkuttelu ja ilotulitus, on mahdollisuus nähdä asia valituksena ja negatiivisuuden levittäjänä.
Kun tälle on vielä helppoja ratkaisuvaihtoehtoja, en näe asiassa ongelmaa. Rasittavista tapauksista pääsee eroon, ja vieläpä niin, etteivät he välttämättä itse edes ymmärrä tai huomaa sitä.
Oikeastaan kaikki muu, paitsi oma mielenrauha ja onnellisuuden tavoittelu, on turhaa. Ja lopulta nekin lakkaavat olemasta merkityksellisiä, kun kuolema palauttaa meidät siihen tilaan, jossa olimme ennen syntymistä.
Tekstin otsikko olisi oikeastaan pitänyt laittaa lainausmerkkeihin, mutta esteettisistä syistä lienee parempi yllä olevalla avalla. Näin otsikkoon jää myös tietynlainen kaksoismerkitys, kun siitä ei käy suoraan ilmi ollaanko nyt liikkeellä tosissaan vai ironian merkeissä.
Päättäkää otsikon luonne toki itse.
Jatkan hetkestä ja tilanteesta inspiraation saaneena parin viikon takaista tekstistäni. En niinkään siksi, etteikö aihe sinänsä olisi ollut omasta puolestani siinä, vaan koska eräiden kuulemieni tarinoiden puolesta asia nousi ikään kuin tapetille uudestaan. Vain nimike muuttui matkalla.
Homo homini lupus
Ihminen on ihmiselle susi, sitä sanotaan. Sanonta viittaa tietysti ihmisten itsekeskeiseen ajatteluun, jossa lopulta ihminen on itsensä pahin vihollinen. Tarkemmin sanoen toinen ihminen on yksittäisen ihmisen pahin uhka.
Tottahan tuohon on helppo itsekin näillä ikärenkailla yhtyä. Ihmiset pettävät toistensa luottamuksia välillä heppoisinkin perustein. Ihimiset käyttävät hyväksi toisiaan pyrkien omaan etuunsa.
Käytännössä aina näissä kyse onkin juuri siitä oman edun tavoittelemisesta. Sehän ihmisen suurin motivaattori on: itsekkyys, johon aivan jokainen meistä “syyllistyy”.
Toki itsekkyys voi olla hyvästäkin, kuten vaikkapa parisuhteista ja lastenkasvatuksesta nähdään.
Hell is other people. -Sartre
Takaisin pääraiteille
Miten tämä kaikki sitten liittyy naistennraurattajiin?
Itsekkyyden kautta tietysti siihen, että ihmisillä on aina jokin agenda, syy ja tarkoitusperä, kun he tekevät jotain. Jonkinlainen motivaattori miksi tehdä kuten tehdä.
Kun sain kuulla taannoin olevani, ei vain naistenmies, vaan myös “kauhea naistennaurattaja“, vedin maltillisen itkun ja naurun sekoituksen pääni sisällä.
Ehkä edellä mainittu reaktio on liioiteltua, sillä ainoa mitä kuultu sai aikaiseksi oli hieman puhelimen välityksellä käytyä kommunikaatiota asiasta huvittuneisuuden saattelemana, sekä tietysti tämän tekstin.
Huhut kuolemast… maineestani naistenmiehenä ja -naurattajana ovat suuresti liioiteltuja. Jos olisin maineeni veroinen, olisi jo pelkästään blogini sisältö erilainen, harrastuksistani ja aikatauluistani puhumattakaan.
Olen yhtä paljon naistenmies kuin menestynyt liikemies urheiluautoilla ja isolla kartanolla varustettuna. Jälkimmäisen olemassaolon voitte helposti todistaa todeksi vaikka omilla silmillänne.
Mutta suurempi kysymys onkin: millainen ihminen kertoo moisesta maineesta toiselle ja miksi? Mitä sillä kuvitellaan saavuttavansa ja mikä on motivaattori? Kateus ja katkeruus vai oman hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimointi?
Jälkimmäiset kaksi olisivat hyviä syitä, toki, mutta niitä on mahdoton nähdä asoiden todellisina syinä, sillä miten tornihuhujen kertominen voisi korottaa niiden kertojan onnellisuustasoa?
Naistenitkettäjä
Olen vuosien saatossa havainnut itseni paremminkin naistenitkettäjäksi kuin naurattajaksi. Milloin olen ollut itsekäs paska, milloin tunteeton mulkvisti. Tai sitten olen ollut muuten vain vittumainen, verbaalisesti ilkeä tai jotain muuta.
Naistennaurattaja on toki käsite, joka voidaan ymmärtää monella tavalla. Osalle se tarkoittaa rahallisesti naisista hyötyvää huijaria, joka vie naisten sydänten lisäksi myös heidän rahansa.
Ensiksi mainitusta en tiedä, mutta naisten rahoja en ole elämässäni eteenpäin pääsemiseen tarvinnut. Enkä ihan tuohon sydänvarkauteenkaan täysin kykene uskomaan.
Naistennaurattaja voidaan määrittää myös huumoripitoiseksi tarinaniskijäksi, jollaiseksi ehkä jossain määrin minut voidaan tulkita. Muttako sellaiseksi, että nauratan saadakseni joltain pöksyt pois ja jakamaan rakkauden siementä? Aikuiset ihmiset, oletteko tosissanne?
Vaan huhut ovat huhuja ja niitä vastaan kamppailu, tai edes niiden kitkeminen, on kuin kuuluisa tuulimyllyjä vastaan taistelu. Sitä paitsi “There is no such thing as bad publicity“, vai mitä?
Dog eat dog
Mitä ikinä näiden mainenimikkeiden ja satupuheiden levittäjien syyt ja agendat ovatkaan, ne eivät koskaan lakkaa hämmästyttämästä ja usein myös huvittamasta.
Pitää olla suorastaan imarreltu, että on saanut näinkin paljon ajatusaikaa jonkin päässä, että olen päässyt suorastaan pääosaan tässä jännittävässä ja huikeassa, vaarallisia ihmissuhdetilanteita pursuavassa saippuaoopperassa.
Mitä sillä sitten koitetaan saavuttaa, se jää arvoitukseksi. Mutta otetaan juoma heille kaikille: juoruajille, naistennaurattajille, draamakuningattarille ja siinä ohessa myös meille/teille muillekin. Salut!
Näin kotona vietetyn lauantai-illan kunniaksi päätin aukaista blogini. Vilaisin koska olin viimeksi kirjoittanut, ja reilu viikkohan tuosta rupeamasta oli taas vierähtänyt. Mitä helvettiä?
Vastahan minä kirjoitin ja innolla kirjoitinkin: olin juuri tullut salilta ja vetänyt hyvät treenit. Olin kovassa kunnossa. Ainakin omasta mielestäni.
Siili nauloilla, kiitos
Tuli sunnuntai ja kurkussa oli olo kuin olisin syönyt siilin. Sepelikastikkeella ja nauloja juomaksi. Toki myös hengityselimistäni valui vihreän ja keltaisen liman lyömätön yhdistelmä. Olin vilustunut ja taas kipeänä.
Ookoo, onhan tässä näitä sairastelemisia nähty: yksi jos toinenkin kaveri on ollut milloin vain nuhakuumeessa, milloin influenssan kourissa. On liikkunut mykoplasmaa ja on ollut keuhkokuumetta. Oikeastaan, olenkin tainnut päästä melkoisen vähällä.
Silti, liikunnan puute, pään jumittaminen ja yleinen väsymys ovat kuitenkin väsyttäneet ja ärsyttäneet.
Ah, what’s the difference, I’ll die
In this sick world of mine
Sickman
Mitään ei oikeastaan ole tapahtunut viikon aikana, tai vaikka onkin, se ei siltä ole tuntunut. En ole edes kokenut, että mistään pitäisi kirjoittaa. Päällimmäisenä kun on ollut vain paraneminen.
Jotenkin elämän pienet ja isot murheet ovat tuntuneet merkityksettömiltä kaiken niiskuttamisen rinnalla. Enkä silti voi edes sanoa kunnolla sairastaneeni.
Vaikka tietyt asiat elämässäni ovat notkahtaneet parempaan suuntaan tai vaikka teknologia on hajoamisellaan aiheuttanut ärräpäiden irtoilua ja kolminumeroisten eurosummien väärään suuntaan liikkumista, on lopulta päällimmäisenä ollut vain yksi ajatus ja toive: toipua ja olla terve.
I can see the end is getting near
I won’t rest until my head is clear
Tunnekuollut-ko?
Kuin kaiken kukkuraksi, olen viime päivinä pohtinut omaa tunnevammaisuuttani ja -rajoittuneisuuttani. Aivan kuin olisin edistynyt asian suhteen jotenkin. Kuin olisin kenties sittenkin väärässä oman itseni suhteen.
Vai onko vain kevättä rinnassa ja hitaan paranemisen vääjäämättömyys luonut päähäni moisen illuusion? Mitä jos en olisikaan enää tunneongelmainen? Mitä jos osaisin taas ärsyyntyä ja ihastua, innostua ja vihastua?
En vielä pistä rahojani moisen puolesta, mutta toivossa on hyvä elää.
Laphroaig-lasini alkaa tyhjentyä ja kello hipoo pian yhtä. On lauantai-ilta ja istun kotona. Koneen äärellä, dark ambientia kuunnellen. Jotain on selvästi vialla. Määrään itseni pehkuihin keräämään voimia ja koittamaan levon parantavaa vaikutusta. Sickman out.
Tänään oli hyvä treenipäivä salilla. Siitä sopivasti inspiroituneena ajattelin pitkästä aikaa kirjoitella vähän arkisemmista asioista, nimittäin rakkaasta treeniharrastuksestani. Tiedostan, että aihe kiinnostaa ehkä noin yhtä lukijaa, mutta sille minä en voi mitään. Treenaamisesta kiinnostumattomat voivat jättää tämän kirjoituksen lukemisen tähän, sillä tällä erää sivuan hyvin vähän mitään muuta.
Widowmaker
Läksin tänään salille hienoisesti ärsyyntyneessä mielentilassa. Ärsytyksen syy on niin pieni ja mitätön, etten viitsi sitä edes mainita, mutta tuota tilaa on hyvä sivuta, sillä joskus ärsytyksestä sää potkua treenaukseen. Pumppilitkut masussa polkaisin salille ja suuntasin kyykkyräkille.
Toinen syy, miksi kirjoitan juuri tänään treenistä, liittyy pyöreisiin lukuihin. Nimittäin tänään otin ensimmäisen kerran widowmaker-kyykkysarjan sadalla kilolla. Siis kaksikymmentä yhtäjaksoista toistoa kyykyssä. Välillä toki hengitellään syvään ja pitkään, mutta muuten homma tehdään yhteen pötköön tankoa pois laittamatta.
Sata kiloa ei ehkä kuulosta paljolta, mitä se ei minullakaan yksittäistoistona ole, mutta 20 toiston sarjana se pistää puuskuttamaan enemmän kuin uskoisin. Kymppi menee kivasti, viisitoistakin vielä ihan keskiraskaasti, mutta viimeisen toiston jälkeen saa vedellä henkeä kuin cooperin testin jälkeen. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Nostin kyykystä sata kiloa ensimmäisen kerran vajaat kolme vuotta sitten. Huhtikuussa 2009, näemmä, blogistani luntaten.
En silloin koskaan koittanut niin sanottuja ykkösiä kyykyssä, ja tuo tapa taisi rikkoontua minulla ensimmäisen kerran vasta vuodenvaihteessa. Nihkeä liike, kuitenkin, jos ei ole kahta varmistajaa. Tosin, lopulta hain tuon ykkösen vuodenvaihteessa tukirautojen kanssa. Luvuksi jäi 180 kiloa.
Jos silloin teinkin pääasiassa lyhyitä sarjoja, lähinnä 3-8 toiston sarjoja, nyt olen treenannut täysin toisin tavoin. Painot ovat vähäisempiä, mutta rasitus tuntuu kahta kauheammalta. Widowmaker palkitsee, jos onkin raskain osa treeniäni tällä hetkellä.
Maastaveto & penkkipunnerrus
Koska teksti menee jo nytkin turhan pitkäksi, typistän lyhyesti summaten vuodenvaihteen treenitulokseni. Maastavedosta sain kuin sainkin vihdoin pyöreät 200 kg. Kyllähän sitä sai treenatakin, sillä 180 kg nousi kuitenkin jo puolitoista vuotta aikaisemmin. 205 kg ei sitten enää lähtenytkään, joten pyöreissä ollaan ja uusia lukuja haetaan sitten taas toivon mukaan kesäkuun lopussa.
Penkkipunnerrus on, kuten alussakin, se meikäpojan heikoin lenkki ja varsinainen ongelmakohta. Satanen ei inahtanut vieläkään, 95 kg jäi lukemaksi tauluun. Se on säälittävää, tiedetään, mutta minkäs teet, kun ei liiku. Ongelma tuntuisi olevan ojentajissa, joten niiden suhteen pitäisi ottaa ekstratreeniä. Viime aikoina olenkin niille ottanut joko skullcrushereita tai taft pressiä.
Katsomme tämänkin tilannetta uudestaan viimeistään kesäkuun lopussa.
Siihen asti tässä mennään kuitenkin taas 5/3/1-treenillä, jonka aloitin itse asiassa 2011 alussa. Tuloksia kyllä tuli ja treeni tuntui tehoavan. Vasta syksyllä tein välillä perusvoimatreeniä (3 x 6 sarjoista 5 x 8 sarjaan edeten) ja ihan vuoden lopussa, käytännössä joulukuussa 1-3 toiston maksimivoimatreeniä. Tai jotain sinne päin.
En minä näissä mikään pro ole, kuten tuloksistakin näkee, joten maksimivoimatreenitapani ovat kaukana optimaalisesta. Mutta ei se tässä iässä niin tarkkaa ole: kunhan jotain tuloksia tulee, olen tyytyväinen.
Tasaisesti on tullut edistystä ylipäätään ja treeni myös motivoi. Siinä sivussa tuli täyteen tammikuussa vuosi defendoa, joka on ollut sekin kivaa nujuamista alusta pitäen. Ei kamppailua, vaan itsepuolustustekniikoita. Sopii minulle.
Lässytys sikseen. Palautusjuoman ravitseva vaikutus alkaa olla kateissa ja nälkä alkaa hiipiä masuun. Suihkuun ja syömään.
Pitäkää huoli itseestänne. Treenatkaa, syökää ja levätkää. Terve mieli viihtyy parhaiten terveessä vartalossa.